Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Skeptinen totuus Hallavasta hevosesta

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 2.7.2013 12:32

***Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia!***

Moni tuntuu lukevan kesäisin erityisesti dekkareita. Lajityyppi on läheinen minullekin. Siinä kiinnostaa erityisesti juonivetoisuus: dekkareissa kaikki muu on alisteista juonelle.

Suurin rakkauteni dekkarigenren saralla on Agatha Christie. Niin varmasti monella muullakin. Syyni pitää Christiestä on ennen kaikkea henkilökohtainen: Christien tuotanto taitaa olla silta, jonka kautta siirryin aikoinaan Keravan kirjastossa lastenosaston asiakkaasta aikuistenosastolle.

Ihailen kuitenkin edelleen Christien huolellisesti motivoituja henkilöitä ja mietittyjä ratkaisuja. Moni nykykirjailija psykopaattisarjamurhaajineen sortuu paljon heppoisempaan kokonaisuuden rakenteluun.

Dekkareissa mielenkiintoista on myös eräänlainen järjen, skepsismin ja rationaalisuuden tarve. (Tämä on toteamus, joka ei sisällä arvolatausta. Luen paljon kauhua, fantasiaa ja scifiä, ja itsekin kirjoitan surrealistisia, realismin kahleista murtautuvia kirjoja.)

Tyylipuhdas dekkari sovittaa juonensa rationaalisen, jopa naturalistisen maailmankatsomuksen sisään. Yliluonnollisista tapahtumista voi olla vihjauksia tai tapahtumien saatetaan ensin esittää olevan yliluonnollisia, mutta ratkaisu on lopulta luonnollisen rajoissa tapahtuva, rationaalisesti selitettävissä oleva. Dekkari, joka lähtee selvästi yliluonnollisen puolelle, luokitellaan kai yleensä kauhugenreen. Rajat ovat toki häilyviä.

Rationaalisuuden vaatimus johtuu pitkälti vain genren historiasta. Edelläkävijät tulevat haluamattakin luoneeksi käytäntöjä ja raja-aitoja. Lajityypin syntyhetkikin vaikuttaa: 1900-luvun alussa myös luonnontieteet kehittyivät vauhdilla.

Toisaalta syynä ”järkeenkäyvyyteen” on se, että lukijan täytyy tulla hyväksyneeksi kirjan sisäinen logiikka. Jos kirjan suurin jännite kohdistuu siihen, kuka onkaan murhaaja, syyllinen ei voi olla puskista tuleva yliluonnollinen entiteetti, jota lukijalla ei ollut mahdollisuuksiakaan arvata tekijäksi.

Yksi lempikirjoistani Christien tuotannossa on alun perin vuonna 1961 ilmestynyt Totuus Hallavan hevosen majatalosta (”The Pale Horse”).

(***Nyt tulee spoileri!***)

Teos on myös varsin hyvä esimerkki ”skeptisestä” dekkarista. Se pelaa pitkään yliluonnolliseen viittaavilla tapahtumilla: Hallavan hevosen majatalossa asuu kolme meediota, jotka rahasta ”tappavat” ihmisiä. Meediot järjestävät jonkinlaisen mustaa magiaa, kananluita ja henkien puhetta sisältävän näytöksen, ja muutaman kuukauden kuluessa kuolemaan kirotut henkilöt tosiaan menehtyvät kuka mihinkin. Asiakkaat haluavat eroon puolisoistaan tai rikkaista sukulaisistaan, ja kuolinsyitä ovat muun muassa erilaiset kasvaimet – sinänsä luonnolliset syyt.

Tapahtumiin vähitellen mukaan ajautuvat kirjan päähenkilöt alkavat itsekin vähitellen pelätä mustan magian tosiaan olevan kaiken takana. Lopulta taustalta kuitenkin paljastuu ovela palkkamurhabisnes, jonka jokainen palanen on täysin realistinen. Mustaa magiaa tapahtumissa on vain lavasteiden verran, ja tosiasiassa kuolemat aiheuttaa ovela tapa myrkyttää uhrien käyttämät hygieniatuotteet.

(***spoileri loppui***)

Itse rakastan kaikenlaista kirjallisuutta – ja ehkä ennen kaikkea sellaista, joka ei pysy realismin rajoissa. Olisi kovin keinotekoista rajata taide käsittelemään vain todellisuudessa mahdollisia asioita.

Silti dekkarigenren grand old ladyn skeptiset ajatuskulut lämmittävät mieltä. Sinäkin, Agatha!

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

En oikein jaksa uskoa että hyvä kirja (tai muukaan fiktiivinen teos; elokuva, sarjakuva, …) voi mennä pilalle ”spoilereista”, ja sellaisen varoitusten nostaminen näkyvämmälle paikalle kuin itse sisältö on suorastaan naurettavaa.

Ei kirjasta voi kirjoittaa menemättä juonen yksityiskohtiin, tai sitten keskustelu jää täysin yhdentekeväksi lätinäksi, tämän pitäisi olla kenelle hyvänsä selvää pelkästään sillä että tekstin otsikossa puhutaan jostain tietystä kirjasta. Tavallisesti perinteisissä kirja-arvosteluissakin on hyvällä omallatunnolla paljastettu sentään kirjan premissi (”spoilerin” ensimmäinen kappale) jos nyt dekkari-genressä murhaaja jätetään kohteliaisuussyistä paljastamatta.

– nimim. Idän pikajunan Rosebud.

Näitä luetaan juuri nyt