"Silloin kun olin toinen..."

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tämä blogiteksti huitelee jossain tieteen ja kaunokirjallisuuden välimaastossa. Niin kuin minäkin.

Luen parhaillaan urakalla Leena Krohnin tuotantoa, koska haastattelen häntä viikonloppuna Turun kirjamessuilla.

Krohn on ehdottomia lempikirjailijoitani. Luin häntä ensimmäisen kerran lukiossa, novellikokoelman Matemaattisia olioita, ja hurmaannuin. Krohn tuo luonnontiedettä ja esimerkiksi tietoisuusfilosofiaa kaunokirjalliseen kehykseen. Suomesta ei ole helppo keksiä toista hänen kaltaistaan kirjailijaa. Krohnin kaunokirjallisuuden ja tieteen sekoittaminen ei kosketa vain sisältöä: esimerkiksi Matemaattisissa olioissa hänen tekstinsä sijoittuvat luonteeltaan jonnekin novellin ja tieteellisen esseen välimaastoon. Mutta ennen kaikkea Krohn kirjoittaa sujuvasti – hänen tekstinsä ovat aina hyvin luonnollisesti sellaisia kuin ovat.

Leena Krohn on ehkä toiminut minulle jonkinlaisena henkilökohtaisena eheyttäjänä. Minulta kysytään usein, kuinka pystyn siirtymään tieteestä kaunokirjallisuuteen. Hyvin pystyn, olenhan yksi kokonainen ihminen. Ja sitä paitsi Leena Krohnkin pystyy.

Voisi kuvitella, että kaunokirja, joka ammentaa sisältöä luonnontieteistä, olisi jotenkin ”kylmä” eikä herättäisi juuri tunteita lukijassa. Scifistäkin valitetaan usein samaa: jos henkilöt ovat muita kuin ihmisiä, heihin on muka vaikea samaistua. Ei pidä paikkaansa. Yksi eniten itseäni koskettaneista kirjoista on Leena Krohnin Tainaron. Sen henkilöt ovat hyönteisiä, joiden ominaisuudet seuraavat täsmällisesti todellisten hyönteisten ominaisuuksia.

Tainaron ilmestyi ensi kerran vuonna 1985. Se on Krohnin kirjoista kansainvälisesti menestynein. Vuonna 2005 se oli ehdolla World Fantasy Award -palkinnon saajaksi, ja se on käännetty lukuisille kielille, myös englanniksi, mikä oli ainakin ennen suomalaiselle kirjailijalle suuri kunnia.

Tainaron on Leena Krohnin kirjoista kaunein ja surullisin. Kirja koostuu kirjeistä, joita tuntemattomaksi jäävä kertoja lähettelee yhtä tuntemattomaksi jäävälle ystävälleen. Kertoja on muuttanut Tainaroniin, hyönteisten kaupunkiin, ja kirjeissä hän kertoo tapaamistaan olennoista, heidän tavoistaan, kaupungin muuttumisesta ja omista reaktioistaan. Ei henkilöiden tarvitse olla ihmisiä, jotta lukija kiinnostuisi ja liikuttuisi heistä. He voivat olla hyönteisiä, joiden elintavat on ammennettu suoraan luonnosta, mutta käsitelty kaunokirjallisuuden keinoin.

Tainaronin neljännessä kirjeessä kertoja tapaa kuningattaren. Kertojan opas ja ystävä kaupungissa, Jäärä, vie kertojan tutustumaan omituisiin taloihin, ”ne ovat pikarimaisia, hyvin ohuita ja korkeita ja muistuttavat jossain määrin tuhkakekoja, mutta niiden punertavat seinämät ovat lujia kuin betoni”.

Kuningatar makaa kammiossaan muodottomana ja liikkumattomana – se ei mahtuisi ovesta ulos, vaan on mitä ilmeisimmin viettänyt ja viettävä kammiossa koko elämänsä. Sen peräpäästä syntyy uusia lapsia, termiittejä arvatenkin, katkeamattomana virtana: niin kuin todellisissakin termiitti- ja muurahaispesissä, kuningatar on loppujen lopuksi vain paikalleen kahlittu synnytyskone.” – Kyllä minä tiedän, mitä te kuvittelette, mokomakin latikka”, kuningatar toruu kertojaa. Se olettaa, että kertoja on tullut katsomaan itseään todellisena persoonana; se olettaa, että kertoja haluaa nähdä hänet, kuningattaren, itsenäisen olennon. ” – Ettekö muka luulekin, että minä olen joku henkilö, ikään kuin persoona, myöntäkää pois!

Kertoja vastaa kuningattaren olevan kaikkien äiti. ” – Hän, josta kaikki virtaa, ei ole joku”, kuningatar väittää. ”Sillä minä olen suuri reikä, josta kaupunki kasvaa, (…) minä olen suolainen ulappa, josta kaikki nousevat avuttomina, kosteina, ryppyisinä”. Kohtauksen lopuksi kuningattaren silmistä vierähtää kyynel.

Krohnin kuningatar viittaa 1900-luvulla suosittuun ”superorganismi”-käsitteeseen, jolla kuvailtiin yhdyskuntahyönteisten, lähinnä muurahaisten ja termiittien kollektiivista toimintaa. Muurahaispesän asukkaiden ajateltiin yksittäisinä olevan toimintakyvyttömiä ja ”tarpeettomia”, vasta yhdyskuntana niiden toimintaan ilmaantui järki ja tarkoitus. Superorganismi-käsitteestä alettiin luopua jo 1960-luvulla sitä mukaa, kun muurahaisten keskinäisestä viestinnästä on saatu tietoa. Muurahaisyhdyskunta ei ole enää mystinen kollektiivi, vaan se muodostuu kemiallisesti ja fysikaalisesti viestivistä yksilöistä. Mutta se ei ole oikeastaan olennaista: olennaista on se, että Krohnin kuningatar on onnistuneen traaginen, kaunokirjallinen henkilö.

Jäärät eli sarvijäärät ovat kovakuoriaisiin kuuluvia pitkänomaisia ja pitkätuntosarvisia hyönteisiä, joista suuri osa on merkittäviä tuhohyönteisiä. Jäärälajit nakertavat niin tukkeja kuin talojakin.

Jäärä-ystävä tutustuttaa kertojan Tainaroniin, sen asukkeihin ja tapoihin. Vastahakoisesti Jäärä suostuu kertomaan sellaisestakin, josta haluaisi vaieta: vuorella itsensä polttavista lahkolaisista ja Tainaronin tuonelasta, jossa turkkiloäidit kasvattavat lapsensa raadoilla.

Tainaronin kolmanneksi viimeisessä kirjeessä kertojan ovea kolkuttaa Pölkkyhärkä, Jäärän ystävä. On tapahtunut jotain, jonka kertoja kyllä tiesi olevan mahdollista, mutta jota hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi: Jäärä on ryhtynyt muodonmuutokseen. Se on nyt ”kotelokehdossa” eikä tule enää koskaan olemaan sellainen, jollaisena kertoja sen tunsi. Kertoja on nähnyt muodonmuutoksia ennenkin. ”On näet niin, että täkäläiset elävät kaksi tai monta peräkkäistä, jotka saattavat olla keskenään täysin erilaisia, vaikka seuraava sukeutuukin edellisestä minulle käsittämättömällä tavalla.”

Muodonmuutos on kertojalle ehkä kuolemaakin tuskallisempi ilmiö: ”Täällä voit törmätä tuntemattomaan, ja hän tulee luoksesi kuin vanha tuttava ja alkaa muistella jotain taannoista hupaisaa sattumaa, jonka muka olette yhdessä kokeneet. Kun kysyt: – Milloin? hän nauraa ja vastaa: – Silloin kun olin toinen.”

Kirjan lopussa kertoja alkaa muuttua itsekin: ”Minulle on käynyt niin, että ihmiset eivät enää riitä!” Viimeisessä kirjeessä hän alkaa rakentaa itselleen kotelokehtoa. Kertoja on kokenut Tainaronin hyönteisten elämän hurjaksi, vieraaksi, pelottavaksi – mutta lopulta joutunut siihen mukaan niin vahvasti, ettei hän voi kuvitella itselleenkään muunlaista. Hän pelkää muuttumista, mutta odottaa sitä: kotelossa saattaa kulua vaikka seitsemäntoista vuotta, ja kaikki se aika tulee käyttää muuttumiseen.

Näin Krohn päättää Tainaronin: ”Minä muistan sen taas, sitten kun on kevät, ja se koittaa pian, pian, seitsemästoista, ja ylt’ympäri säihkyy – pisarat! ja minä nousen, ja me näemme taas…

Tainaronin kertoja – ihminen – ei tule ymmärtäneeksi mitään ihmisistä: hän ymmärtää aavistuksen siitä, millaista olisi olla hyönteinen.

Ah. Tiede ja kaunokirjallisuus ovat yhdessä tavattoman kauniita.