Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Seksuaalinen suuntautuminen on eri asia kuin vanhemmuus

Blogit Tarinoita tieteestä 27.11.2011 16:38
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Homoliitot ovat jälleen mielenkiinnon kohteena. Koska kristillisdemokraatit päätyivät eduskuntavaalien jälkeen hallitukseen, samaa sukupuolta olevien pariskuntien oikeutta avioliittoon ei otettu hallitusohjelmaan. Kansanedustajien vapaamuotoisempi ryhmittymä on sen sijaan ryhtynyt ajamaan tasa-arvoista avioliittolakia. Toivottavasti sellainen saadaan aikaan, vaikka huonolta tällä hetkellä näyttää.

Hetero- ja homoparien oikeuksien ehkä olennaisimmat erot liittyvät adoptioon ja ylipäätään vanhemmuuteen.

Vuodesta 2009 alkaen Suomessa homo- ja lesbopareilla on ollut oikeus perheen sisäiseen adoptioon. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävä voi adoptoida kumppaninsa lapsen, kunhan lapsella ei ole ennestään toista juridista vanhempaa. Ulkopuoliseen adoptioon oikeutta ei ole. Vaikka olisikin, suomalaiset homo- ja lesboparit eivät varmaankaan kovin paljoa kykenisi adoptoimaan, sillä suurin osa adoptiolapsista tulee ulkomailta, ja adoptioon vaikuttavat silloin myös lähtömaan lait ja adoptiota välittävän järjestön säännöt. Monet järjestöt ovat aatetaustaltaan raskaan kristillisiä ja ainoat mahdolliset vanhemmat lapselle siten heteropariskunta.

Adoptio-oikeuden epäämisellä voi syntyä monimutkaisia ja rankkojakin kohtaloita. Kuvitellaanpa tilanne, jossa lapsen vanhemmat kuolevat liikenneonnettomuudessa. Orvoksi jääneelle lapselle läheisin elävä aikuinen olisi toisen vanhemman lesbosisar, joka kuitenkin elää rekisteröidyssä parisuhteessa, eikä voi siksi adoptoida lasta kumppaninsa kanssa.

Olen kuullut myös väitteitä, että aiemmin rekisteröidyssä parisuhteessa ja nykyisin heteroavioliitossa elävä henkilö ei saisi adoptiolupaa. Tällainen käytäntö paitsi edustaa hyvin jähmeää kuvaa ihmisen seksuaalisuudesta, on myös todella syrjivä. Ihmisen elämänkaareen mahtuu monenlaisia haluja, tarpeita ja tekoja.

Homoseksuaalien adoptio- tai hedelmöityshoito-oikeuksia vastustavat vetoavat yleensä lasten hyvinvointiin. Lapsen psyykkiselle kehitykselle ei pidetä hyvänä, että vanhemmat edustavat vain toista sukupuolta. Toisaalta lasta ei haluta altistaa kiusaamiselle, joka häntä saattaisi homo- tai lesbopariskunnan lapsena kohdata.

Molemmat ajatukset ovat yhteiskuntaa tarkasteltaessa outoja. Yksinhuoltajavanhemmat hyväksytään, naisten on täysin hyväksyttyä synnyttää ja pitää satunnaisista tuttavuuksista alkunsa saaneet, joskus jo lähtökohtaisesti ”isättömät” lapset. Isää, joka kasvattaa yksin kolme lasta vaimon yllättävän kuoleman jälkeen, pidetään sankarina. Lapset eivät sitä paitsi kasva umpiossa, jonka sisällä on vain perhe. Läpi ihmisen menneisyyden lapset ovat kasvaneet ja kehittyneet mitä vaihtelevimmissa hoivaratkaisuissa ja yhteisöissä.

Kiusaaminen vaikkapa kouluissa ei lopu sillä, että estetään vähemmistöjä hankkimasta lapsia. Onko tarpeen evätä hedelmöityshoidot myös ruotsinkielisiltä? Entä pitäisikö adoptiolapsien tuominen vaikkapa Etiopiasta kieltää kiusaamisuhan takia? Sitä paitsi seksuaalinen suuntautuminen on vain yksi ihmisen piirre: jokainen ihminen kuuluu joiltain ominaisuuksiltaan vähemmistöön. Kiusaamiseen tulee puuttua muuta kautta kuin yrittämällä pitää kiusattavat vähemmistöt mahdollisimman pienenä (kyllä, ajatukseen sisältyy paradoksi).

Kiusaamisen väistämättömyys on siksikin huono argumentti, koska jo sukupolvessa voi tapahtua radikaali muutos: joskus on kiusattu köyhiä, joskus rikkaita, joskus punaisia, joskus valkoisia. Enää välttämättä ei. Kiusaaja keksii kyllä syynsä, jos kokee sellaisia tarvitsevansa.

Homo- ja lesbopareilla on nyt jo lapsia ja tulee aina olemaankin, vaikka oikeuksia adoptioon ja hedelmöityshoitoihin ei turvattaisi. Olemassa olevan vähemmistön asemaa ei paranna se, että he ovat eräänlaista epätoivottua kansanosaa, jonka kokoa yhteiskunta yrittää mahdollisuuksien mukaan rajoittaa.

Mutta astutaanpa suoraan ytimeen. Onko homoseksuaalisen pariskunnan lapsena varttuminen pahaksi lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille?
Yksi asiaa laaja-alaisesti tarkastelemaan pyrkivä artikkeli on Judith Staceyn ja Timothy J. Biblarzin tunnettu metatutkimus(How) Does the Sexual Orientation of Parents Matter?” vuodelta 2001. Fiona Taskerin katsausartikkeliLesbian mothers, gay fathers, and their children: a review” on puolestaan vuodelta 2005. Muitakin löytyy – itse asiassa aihetta on tarkasteltu varsin paljon. Näkökulmina ovat olleet muun muassa perheen sisäisten ihmissuhteiden laatu, lapsen psykologinen arviointi, kaveruussuhteet ja psykoseksuaalinen kehitys.

Asian tutkimiseen liittyy runsaasti haasteita. Ihmisen seksuaalisuus on monimutkainen, sekä yksilöiden välillä että sisällä vaihteleva ominaisuus. Monessa maassa avoimesti homoseksuaalisia pariskuntia on näkynyt vasta parin viimeisen vuosikymmenen aikana, monessa ei näy vieläkään. Homojen ja lesbojen lapsilla voi olla hyvin erilaisia perhe-elämän taustoja: osa on syntynyt heteroseksuaalisissa avioliitoissa ja kokenut paitsi vanhempiensa eron, myös toisen vanhemman ”tulon kaapista”. Osa on elänyt koko elämänsä lesbopariskunnan kanssa. Kahden miehen pariskunnilla lapsia on varsin harvoin. Toiset lapsista elävät kahden kodin elämää, toiset yhden. Suuria, yhdenmukaisia tutkimuspopulaatioita on siis varsin vaikea löytää.

Joka tapauksessa tutkimukset ovat loppupäätelmiltään varsin yhdenmukaisia: homo- ja lesboparien lapset eivät juuri eroa heteroiden lapsista. Kavereita on, kehitys on normaalia, itsevarmuutta löytyy.

Perheen sisäiset ihmissuhteet ovat lapselle tärkeitä, mutta olennaista suhteelle ei ole vanhemman seksuaalinen suuntautuminen, vaan aivan muut asiat. ‘‘Children’s optimal development seems to be influenced more by the nature of the relationship and interactions within the family unit than by the particular structural form it takes.” Lapselle vanhempien käytöksessä on tärkeintä turvallisen ja rakastavan ympäristön luominen.

Ylipäätään jos lapsien kasvamista on läheltä saanut seurata, he kasvavat melko lailla itsenäisiksi, sanoo heille mitä tahansa, perhekurista tai kasvatusideologiasta riippumatta. Kasvatusteorioita riittää, mutta on tärkeää huomioida, että lapsia on saatu satoja tuhansia vuosia erilaisiin yhteisöihin, he ovat selvinneet aikuisiksi, kyenneet elämään muiden ihmisten kanssa ja jatkaneet sukuaan. Perhemuodolla on siihen lopultakin mitätön vaikutus.

Homoliittojen vastustajat tuntuvat joskus pelkäävän, että liittojen ja lastenhankinnan salliminen johtaa homoseksuaalisuuden lisääntymiseen yhteiskunnassa. Tällaisessa ajattelussa suuri osa ihmisistä on homoseksuaaleja, jotka pysyvät normien sisällä vain homofobian ansiosta.

Homoparien lapsista ei tule homoseksuaalisia sen useammin kuin heteropariskuntienkaan lapsista. Sen sijaan useampi heistä tulee pohtineeksi mahdollisuutta, että olisi itse homoseksuaali, mitä voi pitää maailmankuvan kehityksen ja empatian kannalta puhtaasti hyvänä asiana. Lesbojen lapset vaikuttavat myös olevan vähemmän perinteisten sukupuoliroolien orjia kuin heteroiden lapset.

Ja jos homoseksuaalisuuden määrä vähän lisääntyisikin, niin entä sitten? Siihen ei yhteiskunta tuhoudu.