Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Se virtaa sittenkin!

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 17.11.2011 21:15

Jos mahdollisen elämän olettaa toimivan edes suurin piirtein samoilla periaatteilla kuin ainoan tunnetun esimerkin elämästä, tarvitaan vettä. Vesi on ehto elämälle, ainakin sen synnylle. Synnyttyään ja sopeuduttuaan elämä pärjää ajoittain kuivissakin olosuhteissa.

Etsimällä maailmankaikkeudesta vettä ja varsinkin lämpötiloista, jossa se pysyy sulana, etsitään paikkoja, joissa elämää voisi esiintyä.

Ehkä veden välttämättömyys elämälle sai Schiaparellin ja Lowellinkin näkemään kanavia Marsin pinnalla. Kanavissa virtasi tietenkin vesi, jolla marsilaiset kastelivat viljelyksiään aavikolla.

Ensimmäinen Marsin läheisyyteen laukaistu luotain oli amerikkalaisten Mariner 4 vuonna 1965. Luotaimen lähettämät epäselvät mustavalkokuvat masensivat: Marsin maisemat toivat mieleen Kuun kolkkouden, eivät mitään Maasta tuttua, edes kuivaa ja karua luontotyyppiä. Elämästä ei näkynyt jälkeäkään.

Vuonna 1971 Mariner 9, NASA:n Mariner-sarjan viimeinen, kuvasi Marsin pinnalta muodostelmia, jotka muistuttivat kuivuneita joenuomia. Oliko Marsissa sittenkin virrannut joskus vesi? Viking-luotain pienoislaboratorioineen laskeutui planeetan pinnalle vuonna 1976. Yhtään yksiselitteistä todistetta elämästä, edes edesmenneestä, ei löytynyt. Päinvastoin: moni tutkija oli sitä mieltä, että laboratorion tulokset osoittivat, ettei Marsissa ollut koskaan voinut mikään elääkään. Mars oli jälleen yhtä kuollut kuin Kuu.

Suuren yleisön mielenkiinto roihahti liekkeihin vuonna 1996, kun NASA:n Mars Pathfinder -luotain saapui Marsin kiertoradalle ja lähetti planeetan pinnalle Sojourner-kulkijan. Vuosina 2003-2004 Marsiin oli matkalla jopa viisi luotainta, joista perille pääsivät ESA:n Mars Express -luotain sekä NASA:n laskeutujat Spirit ja Opportunity. Tuorein vierailija Marsissa on toukokuussa 2008 Marsin pohjoisnavalle laskeutunut Phoenix.

Todisteita vedestä alkoi vähitellen löytyä. Vesijäätä löytyi navoilta, marsperän alta, jonkin verran ilmakehästäkin. Mineraalit kertoivat veden läsnäolosta. Marsin vedelle on omistettu varsin pitkä Wikipedia-artikkeli (niin on tosin klingoneillekin).

Erityisesti NASA:n Phoenix-laskeutuja teki vuonna 2008 tärkeitä ja kiistattomia havaintoja veden olemassaolosta marsperässä.

Vettä siis Marsissa on, sekä suurina keräytyminä että vähäisinä pitoisuuksina muualla. Lämpötilasta ja ilmanpaineesta johtuen se ei juuri nestemäisenä esiinny. Jäätymispistettä laskisi kuitenkin suolan tai esimerkiksi perkloraatin läsnäolo – ne kun madaltavat jäätymispistettä, ja molempia aineita marsperästä löytyy.

Mutta oikeastaan tekisi mieli jättää punainen planeetta taakse, suunnata Aurinkokunnassa hieman pidemmälle ja laskeutua yhdelle seuraavan planeetan, Jupiterin kuista.

Europassa on pitkään arveltu olevan nestemäistä vettä syvällä kiinteän jäävaipan alla. Siihen ovat viitanneet paitsi kuun magneettikentän vaihtelut, myös pinnan rosoinen ja railoinen ulkonäkö.

Eilen Nature julkaisi uusia päätelmiä, joita Europan käyttäytymisestä on tehty: sulaa vettä on, sitä saattaa olla hyvinkin lähellä pintaa, ja se on jatkuvassa liikkeessä. Elämälle liike tekisi hyvää. Ravinteet kiertäisivät, sopiva lämpötila löytyisi ainakin jostain kohtaa.

Minua ja varmasti montaa muutakin Europa alkoi kiinnostaa ekstraterrestriaalisen elämän tyyssijana alun perin siksi, että Arthur C. Clarke esitti ajatuksen 2010 avaruusodysseia -romaanissaan. Luotaimet kohti Europaa, kiitos!

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Marsin historiasta kertovat myös marsperäiset meteoriitit, jotka geologian lisäksi ovat mahdollisesti tuoneet vihjeitä myös biologiasta nanobakteerifossiilien muodossa.