Sata vuotta genetiikkaa Suomessa: synkkää menneisyyttä, kiihkeää kehitystä

Biologian seura Vanamo julkaisi keväällä emeritusprofessori Anssi Sauran kirjoittaman suomalaisen perinnöllisyystieteen historiikin.

Olen itse taustaltani perinnöllisyystieteilijä, väittelin tohtoriksi Helsingin yliopistosta keväällä 2005, ja väitöskirjani käsitteli erääseen periytyvään paksusuolisyöpäalttiuteen liittyvien geenimutaatioiden vaikutusta solun kykyyn korjata dna:han syntyneitä virheitä. Noin niin kuin lyhyesti ilmaistuna.

Vaikka itse katson aihetta tietysti omasta taustastani käsin, objektiivisestikin arvioidenkin perinnöllisyystiede on kiinnostava tapaus.

Ensinnäkin se on tieteenalana varsin nuori, sillä se on ollut tiukasti sidoksissa tekniikan kehitykseen. Perinnöllisyystieteessä tutkitaan varsin kauan olemassaolleita asioita (elämä, lajien kirjo, dna), mutta useimmat tieteenalalle keskeiset löydöt ja menetelmät ovat peräisin 1950-luvun jälkeisiltä ajoilta. Esimerkiksi nykyisen kaltaista molekyyligenetiikkaa ei olisi voinut olla olemassa sata vuotta sitten.

Perinnöllisyystiede on luonteeltaan kokoava tiede. Se levittäytyy esimerkiksi biologian, lääketieteen ja paleontologian alueille, ja sitä käytetään apuna vaikkapa historiantutkimuksessa ja arkeologiassa. Sen käsitteitä ja tapoja tarkastella ilmiöitä on lainattu toisille tieteenaloille.