Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Sata vuotta genetiikkaa Suomessa: synkkää menneisyyttä, kiihkeää kehitystä

Blogit Tarinoita tieteestä 24.9.2018 07:20
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Biologian seura Vanamo julkaisi keväällä emeritusprofessori Anssi Sauran kirjoittaman suomalaisen perinnöllisyystieteen historiikin.

Olen itse taustaltani perinnöllisyystieteilijä, väittelin tohtoriksi Helsingin yliopistosta keväällä 2005, ja väitöskirjani käsitteli erääseen periytyvään paksusuolisyöpäalttiuteen liittyvien geenimutaatioiden vaikutusta solun kykyyn korjata dna:han syntyneitä virheitä. Noin niin kuin lyhyesti ilmaistuna.

Vaikka itse katson aihetta tietysti omasta taustastani käsin, objektiivisestikin arvioidenkin perinnöllisyystiede on kiinnostava tapaus.

Ensinnäkin se on tieteenalana varsin nuori, sillä se on ollut tiukasti sidoksissa tekniikan kehitykseen. Perinnöllisyystieteessä tutkitaan varsin kauan olemassaolleita asioita (elämä, lajien kirjo, dna), mutta useimmat tieteenalalle keskeiset löydöt ja menetelmät ovat peräisin 1950-luvun jälkeisiltä ajoilta. Esimerkiksi nykyisen kaltaista molekyyligenetiikkaa ei olisi voinut olla olemassa sata vuotta sitten.

Perinnöllisyystiede on luonteeltaan kokoava tiede. Se levittäytyy esimerkiksi biologian, lääketieteen ja paleontologian alueille, ja sitä käytetään apuna vaikkapa historiantutkimuksessa ja arkeologiassa. Sen käsitteitä ja tapoja tarkastella ilmiöitä on lainattu toisille tieteenaloille.

Koska perinnöllisyystiede, genetiikka, tunkeutuu biologian kaikkien osa-alueiden sisään, sen rajat ovat epäselvät. On vaikea määritellä, mikä on puhtaasti perinnöllisyystiedettä ja mikä puolestaan evoluutio-, kehitys- , solu- tai molekyylibiologiaa, mikrobiologiaa tai vaikkapa biokemiaa. Tarkastelutavat ovat osittain päällekkäisiä ja tutkimuskohteet vaihtuvat yksittäisestä molekyylistä kokonaisiin eliöpopulaatioihin.

On ilmeistä, että biologiassa (ja toisaalta lääketieteessä) ei olisi mitään järkeä ilman perinnöllisyystiedettä.

Perinnöllisyystiede on ehtinyt kasata ylleen monenlaista taakkaa ja toisaalta joutua osaksi keskusteluita, joihin se ei oikeastaan kuuluisi. Se on mielenkiintoinen esimerkkitapaus, kun pohditaan tieteen ja muun yhteiskunnan suhdetta.

Perinnöllisyystieteen voi katsoa syntyneen Gregor Mendelin risteytyskokeiden myötä. Mendel julkaisi tuloksensa vuonna 1865, mutta ne nousivat keskusteluun vahvemmin vasta vuonna 1900, jolloin niiden merkitys kunnolla ymmärrettiin. Samoihin aikoihin Mendelin kanssa Darwin oli kehitellyt evoluutioteoriaansa, mutta vuosisadan lopun koittaessa moni piti sitä jo vanhentuneena ja jopa unohdettuna.

1900-luvun puolella evoluution mekanismeja alettiin ymmärtää yksityiskohtaisemmin, Mendelin ja Darwinin teoriatkin kohtasivat toisensa ja nykyisen kaltainen käsitys lajien kehityksestä pääsi pinnalle.

Sitä ennen nosteessa ehti olla esimerkiksi Ernst Haeckelin ”biogeneettinen peruslaki”, eli ajatus siitä, kuinka yksilönkehityksessä toistuisivat lajin kehityksen vaiheet. Ihmissikiökin kävisi siksi läpi kala- ja sammakkoeläinvaiheet. Tämä epäonnistunut teoria onneksi haudattiin.

Haeckelin ajatuksista ehti silti syntyä suomalainen perinnöllisyystieteen tutkimus. Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston eläintieteen opiskelija Harry Federley sai nimittäin tehtäväkseen selvittää pro gradu -työssään biogeneettisen peruslain toteutumista perhosen yksilönkehityksessä.

Harry Federleystä tuli suomalaisen perinnöllisyystieteen keulakuva, niin hyvässä kuin pahassa. Vuonna 1915 hänet nimitettiin perinnöllisyystieteen dosentiksi, Pohjoismaiden ensimmäiseksi, ja vuonna 1921 perustettiin Helsingin yliopistoon perinnöllisyystieteen laitos. Sekin oli Pohjoismaiden ensimmäinen.

Laitoksen perustamiselle oli yhtenä alkusykäyksenä toiminut se, että ”vajaamielisten” hoitajaksi kouluttautuva opiskelija oli anonut oikeutta saada tutkintoonsa mukaan perinnöllisyystiedettä laudatur-oppimäärän verran. Sitä varten tarvittiin laitos. (Vajaamielisten hoitoon perinnöllisyystiede liittyi siten, että ”vajaamielisyyden” ajateltiin olevan usein periytyvää.)

Harry Federleylle myönnettiin ylimääräinen henkilökohtainen professuuri vuonna 1923, ja hän hoiti virkaa vuoteen 1949 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Federleyn kautta kuvaan astuvat myös perinnöllisyystieteen pimeät puolet: rotuhygienia eli eugeniikka sekä rotubiologia. Federley, aikansa lapsi, osallistui vuonna 1911 Dresdenissä Saksan rotuhygienian yhdistyksen kokoukseen ja kiinnostui aiheesta. Hän toimi ”positiivisen rotuhygienian” puolesta muun muassa 1921 perustetussa Folkhälsan-järjestössä. Tavoitteena oli edistää suomenruotsalaisen väestön terveyttä – positiinen rotuhygienia on siis kansanterveyttä edistävää ja halutun väestönosan lisääntymistä helpottavaa toimintaa.

Federley sekaantui silti myös negatiiviseen rotuhygieniaan ja kuului muun muassa komiteaan, joka oli käynnistetty ”tylsämielisten ym. sterilisointia harkitsemaan”. Laki asiasta astuikin voimaan vuonna 1935.

Perinnöllisyystieteen julkiseen kuvaan 1920–1940-luvun tapahtumilla on ollut suuri ja synkkä vaikutus. Toisaalta on kovin tarpeellista ymmärtää, mitä voi tapahtua, kun tiedettä käytetään väärin ja muokataan poliittisiin tarkoituksiin. Siksi perinnöllisyystieteen historia on yleisesti mielenkiintoista ja siihen kannattaa perehtyä.

Suomalainen perinnöllisyystiede selvisi ajasta puhtaammin käsin kuin vaikkapa ruotsalainen; osin ehkä siksi, että rotubiologia ei meillä noussut samanlaiseen lentoon kuin skandinaavisissa naapureissamme. Ruotsalaiset ja norjalaiset olivat rotujen hierarkiassa korkealla ja me taas hyvin, hyvin matalalla. Harry Federleykin selvisi ajasta ilman natsileimaa.

*

On vaarana, että bloggauksesta tulee valtavan pitkä, joten lopetan kirjan läpikäymisen tähän. Anssi Sauran teksti on välillä raskasta luettavaa kaikessa luettelevuudessaan ja päälausepitoisuudessaan, mutta kirjan arvo onkin enemmän muistiin kirjaamisessa kuin luovassa kerronnassa. Kirjoittaja on tehnyt valtavan työn.

Tieteenalan ulkopuolisia ihmisiä eivät ehkä kiinnosta luettelomaiset osiot siitä, kuka geneetikko väitteli kenenkin ohjauksessa, mutta vastapainoksi kirjassa on yleisesti varsin mielenkiintoisia osuuksia nimenomaan perinnöllisyystieteen suhteesta yhteiskuntaan ja historian tapahtumiin.

Itselleni kirja vääntää rautalangasta sen, kuinka nuori tieteenala perinnöllisyystiede on. Ei tarvitse mennä kuin muutamia tutkijasukupolvia taaksepäin: oman väitöskirjani ohjaajan väitöskirjan ohjaajaan ja edelleen hänen väitöskirjansa ohjaajan ohjaajaan, niin päästään Harry Federleyhin.

*

Anssi Saura: Sata vuotta perinnöllisyystiedettä Suomessa. Suomen biologian seura Vanamo ry, 2018. (Kirjaa myy ainakin Tiedekirja.)