Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Säätiöpäivänä taiteilijan tai tutkijan on syytä olla kiitollinen

Blogit Tarinoita tieteestä 30.9.2018 09:31
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Huomenna Euroopassa vietetään säätiöpäivää.  Säätiöt rahoittavat Suomessa muun muassa tutkimuksen ja taiteen tekemistä, jakavat palkintoja ja stipendejä, avustavat opinnoissa ja niihin liittyvissä hankinnoissa. Säätiöillä on monenlaisia tarinoita taustallaan; olen kirjoittanut muutamasta sellaisesta aiemmin.

Omaa uraani ovat vuosien mittaan rahoittaneet ainakin Sigrid Juseliuksen säätiö, Harry Federleyn rahasto, Koneen säätiö, Alfred Kordelinin säätiö, WSOY:n kirjallisuussäätiö sekä Suomen Kulttuurirahasto. Toivottavasti en unohtanut yhtäkään: jokainen apurahamyöntö on tullut tarpeeseen ja antanut mahdollisuuden omistautua tieteen ja taiteen tekemiseen.  

Kun valtio tiukentaa tutkimusrahaston jakoperusteita ja vähentää haettavissa olevan rahan määrää, säätiöiden merkitys tieteenteon rahoittajina kasvaa.

Taiteenteon puolella säätiöt pystyvät rahoittamaan esimerkiksi sellaisia monitaiteisia lähestymistapoja, joihin Taiteen edistämiskeskuksen asettamat taiteiden raja-aidat eivät taivu. Sama koskee tutkimusta sekä erilaisia tieteen ja taiteen tai vaikkapa tieteen ja journalismin yhteenliittymiä.

Säätiöt ovat ketterämpiä vastaamaan toiminnallaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muutoksiin. Valtion rahanjaon perusteet muuttuvat hitaasti, mutta säätiöiden keveät organisaatiot ja nopea päätöksenteko mahdollistavat monenlaiset reaktiot. Esimerkiksi Koneen säätiöstä on piirtynyt kuva tahona, joka jatkuvasti luotaa sitä, mitä tiede- ja taidemaailmalla tapahtuu, millaiselle tekemiselle on tarvetta ja mihin yhteiskunnalliseen ongelmaan olisi syytä ohjata rahaa.

Olen huomannut, että taiteilijapiireissä jatkuvaa apurahan hakemista pidetään usein nöyryyttävänä rahankerjuuna. Jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa on raskasta tehdä työtä, ja monen taiteilijan apurahoitus on lyhyttä ja epäsäännöllistä. Vuosiapurahoille pääsee vain pieni osa.

Silti haluaisin joskus lempeästi ravistella rahankerjuusta valittavia taiteilijoita. Taiteen, varsinkin oman alani eli kirjallisuuden kohdalla apurahahakemuksen täyttäminen on oikeastaan melko helppoa puuhaa, ja kun yksikin apurahahakemus tärppää, hakemusten tekemisessä pääsee nopeasti kunnon tuntipalkoille.

Tieteen puolella hakemusten eteen nähty vaiva on aivan ns. toiselta planeetalta. Pitää koota budjetteja, hankkia lausuntoja yhteiskumppaneilta, kirjoittaa paljon pidempiä hakemuksia metodin avauksineen tai mahdollisine tutkimuslupineen. Tutkimuksen tieteellistä ja yhteiskunnallista merkitystä joutuu perustelemaan paljon pidemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin taiteilija oman työnsä merkitystä. Juuri tänään on Suomen Akatemian hakuajan viimeinen päivä, ja jo sosiaalisen median kautta seurattuna hakemukseen vaadittava työmäärä on iso.

Kirjailija kertoo hakemuksessaan vain omasta tekemisestään eikä joudu sen enempää avamaan työtapojaan. Suht tiivis työsuunnitelma, jossa tulee ilmi työn tarkoitus, aikataulu, tavoitteet sekä selvitys tekijän aiemmasta tuotannosta, riittää.

Hyvää säätiöpäivää koko Suomelle – sillä säätiöiden rahoillahan on nimenomaan tehty kaikkia hyödyttävää työtä!