Säätiöpäivänä taiteilijan tai tutkijan on syytä olla kiitollinen

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Huomenna Euroopassa vietetään säätiöpäivää.  Säätiöt rahoittavat Suomessa muun muassa tutkimuksen ja taiteen tekemistä, jakavat palkintoja ja stipendejä, avustavat opinnoissa ja niihin liittyvissä hankinnoissa. Säätiöillä on monenlaisia tarinoita taustallaan; olen kirjoittanut muutamasta sellaisesta aiemmin.

Omaa uraani ovat vuosien mittaan rahoittaneet ainakin Sigrid Juseliuksen säätiö, Harry Federleyn rahasto, Koneen säätiö, Alfred Kordelinin säätiö, WSOY:n kirjallisuussäätiö sekä Suomen Kulttuurirahasto. Toivottavasti en unohtanut yhtäkään: jokainen apurahamyöntö on tullut tarpeeseen ja antanut mahdollisuuden omistautua tieteen ja taiteen tekemiseen.  

Kun valtio tiukentaa tutkimusrahaston jakoperusteita ja vähentää haettavissa olevan rahan määrää, säätiöiden merkitys tieteenteon rahoittajina kasvaa.

Taiteenteon puolella säätiöt pystyvät rahoittamaan esimerkiksi sellaisia monitaiteisia lähestymistapoja, joihin Taiteen edistämiskeskuksen asettamat taiteiden raja-aidat eivät taivu. Sama koskee tutkimusta sekä erilaisia tieteen ja taiteen tai vaikkapa tieteen ja journalismin yhteenliittymiä.

Säätiöt ovat ketterämpiä vastaamaan toiminnallaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muutoksiin. Valtion rahanjaon perusteet muuttuvat hitaasti, mutta säätiöiden keveät organisaatiot ja nopea päätöksenteko mahdollistavat monenlaiset reaktiot. Esimerkiksi Koneen säätiöstä on piirtynyt kuva tahona, joka jatkuvasti luotaa sitä, mitä tiede- ja taidemaailmalla tapahtuu, millaiselle tekemiselle on tarvetta ja mihin yhteiskunnalliseen ongelmaan olisi syytä ohjata rahaa.