Sääksien kuolema ja elämä
Olen taas tähyillyt virolaisten sääksien perhe-elämää. Tällä kertaa tähtinä ovat olleet sääksipariskunta Ilmar ja Irma sekä heidän pesueensa.
Ilmar ja Irma sekä muut virolaiset nettisääkset asustavat tekopesissä, joita harrastajat ovat rakentaneet.
Asia on pitkälti näin myös Suomessa. Helsingin Sanomissa oli vähän aikaa sitten artikkeli 74-vuotiaasta emeritusprofessori Pertti Saurolasta, jonka kesät täyttyvät sääksen- ja pöllönpoikasten rengastamisesta.
Tänä vuonna Saurolalla oli uusi projekti: hän valitsi sääksenpesistä kuusi poikasta, jotka lähetettiin Portugaliin tuomaan sikäläiseen sääksikantaan lisäpäitä ja -geenejä.
Jutussa kerrottiin, että Suomessa jo 45 prosenttia sääksen pesinnöistä tapahtuu keinopesissä. Keinopesät ovatkin pitkälti pelastaneet sääksen. Sääksikanta alkoi pienentyä Suomessa rajusti 1960-luvulta alkaen, kun tehometsätalous jyräsi alleen pesintään sopivat pöytälatvaiset männyt. Nyt sääkset voivat paljon paremmin.
Niin iloinen asia kuin sääksikannan toipuminen onkin, yhdyn Pertti Saurolan kommenttiin: ”On kansallinen häpeä, että on pakko rakentaa tekopesiä, koska metsät ovat niin huonossa kunnossa.”
Vielä keinotekoisempi tilanne tulee olemaan Portugalissa, jonka oma sääksikanta ehti jo kuolla sukupuuttoon 1990-luvulla.
Ilmarin ja Irman perhekeskeiseen kesään mahtuu myös surullinen tapahtuma: yksi poikasista menehtyi pari päivää sitten.
En nähnyt edeltäviä tapahtumia, mutta ilmeisesti poikanen vain muuttui vähitellen apaattiseksi, lakkasi syömästä ja lopulta liikkumastakin. Se oli poikasista pienin ja viimeiseksi kuoriutunut, mutta kasvanut kuitenkin hyvässä tahdissa ja saanut ruokaa siinä missä muutkin.
Kuollut poikanen on yhä pesässä. Muut kaksi harjoittelevat ahkerasti jo lentämistä.
Elämä jatkuu suomalaisissa ja virolaisissa sääksenpesissä, onneksi. Toivottavasti sääkset pesivät kohta Portugalissakin.