Rikolliset kiinnostavat - mutta miksi?

Perinteikäs kirjakustantamo WSOY ilmoitti pari viikkoa sitten, että se julkaisee syksyllä toimittaja Aki Linnanahteen kirjoittaman kirjan tuomitusta huumerikollisesta Niko Ranta-ahosta. Ilmoitus on saanut aikaan paljon keskustelua siitä, miksi tosielämän rikolliset näkyvät niin paljon julkisuudessa ja onko heidän tarinoillaan eettistä tehdä bisnestä. 

Olen itsekin miettinyt aihetta paljon. Se on monimutkainen, täynnä ristiriitoja ja erilaisia näkökulmia. Kirjoitan itse fiktiivistä jännityskirjallisuutta – kirjoissani tapetaan ja tehdään muita rikoksia – , ja se, miksi ihmiset ylipäätään haluavat kuluttaa (tai kirjoittaa) rikosviihdettä, on pohtimisen arvoista.

Olen miettinyt jopa sitä, onko edes fiktiivisellä rikosviihteellä eettistä ansaita. Maailmassa tapahtuu hirveyksiä, joten miksi niitä pitäisi keksiä lisää?

On melko helppo sanoa, milloin rikollisten saama julkisuus tuntuu yksiselitteisesti väärältä. Rikoksia ei pidä näyttää menestystä tuovina ja rohkeina elämänvalintoina. Rikosten uhreja ei saa unohtaa – eikä toisaalta saa paljastaa heistä liikaa. On väärin, jos uhrit joutuvat kohtaamaan traumansa median kautta aina uudelleen. Rikollisen ei pidä antaa selitellä tekojaan pois tai vyöryttää syitä muiden harteille. Tuntuu erittäin väärältä, jos rikollinen hyötyy suuresti rikostensa julkisuudesta esimerkiksi taloudellisesti. 

Itse koin vuosia sitten todella vastenmielisenä suuren herätyskristillisen tapahtuman, jonka puhujana oli muun muassa uskoon kääntynyt murhaaja. Hommahan menee käytännössä niin, että mitä hirveämmän rikoksen ihminen on tehnyt, sitä suuremmat suosionosoitukset ja sitä enemmän huomiota hän saa noustessaan lavalle kertomaan kääntymyksestään.