Rikolliset kiinnostavat - mutta miksi?
Perinteikäs kirjakustantamo WSOY ilmoitti pari viikkoa sitten, että se julkaisee syksyllä toimittaja Aki Linnanahteen kirjoittaman kirjan tuomitusta huumerikollisesta Niko Ranta-ahosta. Ilmoitus on saanut aikaan paljon keskustelua siitä, miksi tosielämän rikolliset näkyvät niin paljon julkisuudessa ja onko heidän tarinoillaan eettistä tehdä bisnestä.
Olen itsekin miettinyt aihetta paljon. Se on monimutkainen, täynnä ristiriitoja ja erilaisia näkökulmia. Kirjoitan itse fiktiivistä jännityskirjallisuutta – kirjoissani tapetaan ja tehdään muita rikoksia – , ja se, miksi ihmiset ylipäätään haluavat kuluttaa (tai kirjoittaa) rikosviihdettä, on pohtimisen arvoista.
Olen miettinyt jopa sitä, onko edes fiktiivisellä rikosviihteellä eettistä ansaita. Maailmassa tapahtuu hirveyksiä, joten miksi niitä pitäisi keksiä lisää?
On melko helppo sanoa, milloin rikollisten saama julkisuus tuntuu yksiselitteisesti väärältä. Rikoksia ei pidä näyttää menestystä tuovina ja rohkeina elämänvalintoina. Rikosten uhreja ei saa unohtaa – eikä toisaalta saa paljastaa heistä liikaa. On väärin, jos uhrit joutuvat kohtaamaan traumansa median kautta aina uudelleen. Rikollisen ei pidä antaa selitellä tekojaan pois tai vyöryttää syitä muiden harteille. Tuntuu erittäin väärältä, jos rikollinen hyötyy suuresti rikostensa julkisuudesta esimerkiksi taloudellisesti.
Itse koin vuosia sitten todella vastenmielisenä suuren herätyskristillisen tapahtuman, jonka puhujana oli muun muassa uskoon kääntynyt murhaaja. Hommahan menee käytännössä niin, että mitä hirveämmän rikoksen ihminen on tehnyt, sitä suuremmat suosionosoitukset ja sitä enemmän huomiota hän saa noustessaan lavalle kertomaan kääntymyksestään.
Lopulta on kuitenkin vaikea luokitella rikollisten julkisuutta puhtaan mustavalkoisesti. Kaikessa on aina kääntöpuolensa. Eikö ole esimerkiksi parempi, että rikoksia tehnyt ihminen elättää itsensä kertomalla rikollisesta elämästään kuin sillä aiemmalla elämäntavalla?
Tai jos rikoksesta tuomittu ihminen kokee, että hänet tuomittiin virheellisesti, on oikeusvaltion ja sananvapauden kannalta tärkeää, että hän saa kirjoittaa ja puhua asiasta. (Sananvapaus ei tietenkään tarkoita sitä, että kustantamon olisi pakko kustantaa.)
Kun pohditaan rikosviihteen ja erityisesti true crime -trendin eettisyyttä, harvoin kuitenkaan löydetään syytä sille, miksi rikolliset ja rikokset kiinnostavat ihmisiä. Yleisön kiinnostushan lopulta on se syy, miksi esimerkiksi Ranta-ahosta kirjoitetaan kirjoja ja tehdään tv-sarjoja.
Itse olen päätynyt ajattelemaan, että kiinnostus rikoksia tekeviä vaarallisia ja poikkeuksellisesti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan on varsin vanhaa perua eikä mitään modernin ajan pintakuorrutusta.
Ihmislajista on evoluution myötä kehittynyt yhteisöllinen laji, jossa kaikkien halutaan puhaltavan yhteen hiileen. Ihminen on sopeutunut elämään muiden ihmisten varassa ja tekemään yhteistyötä heidän kanssaan. Homo sapiens on käytökseltään ja myös anatomialtaan lauhkea, suorastaan kesyyntynyt laji, mutta tähän johtanut kehitys alkoi ihmisen kehityslinjassa jo kauan ennen oman lajimme syntyä noin 300 000 vuotta sitten. Pääsääntöisesti olemme vaarattomia toisillemme.
Koska ihmiset elävät muiden ihmisten varassa ja ovat riippuvaisia toistensa yhteistyökyvystä ja vaarattomuudesta, on ollut tärkeää kiinnittää huomiota yksilöihin, jotka ovat väkivaltaisia eivätkä tee yhteistyötä. Sellaiset ihmisethän ovat uhka koko yhteisölle. He vahingoittavat ja tappavat muita tai heikentävät muuten yhteisön selviämistä.
On jopa ehdotettu, että ihmislajin varhaisina aikoina näitä vaarallisia poikkeusyksilöitä on suunnitelmallisesti ja yhteistuumin poistettu joukosta – tapettu siis. Proaktiivisella väkivallalla on pyritty ehkäisemään reaktiivista väkivaltaa.
Olen siis taipuvainen ajattelemaan, että nykyihminen on luonnostaan kiinnostunut rikollisista ja heidän tekemisistään. Mitä kauheampi rikos, sitä tärkeämpää on ollut kiinnittää huomiota sen tekijään – ja siksi luemme kuvitteellisista ja tosista sarjamurhaajista.
Rikosviihteen suosiota on helppo paheksua ja pitää makaaberina. Ehkäpä taustalla on kuitenkin ihmismielen hyvin vanha ominaisuus, jolla pyritään yhteiseen hyvään.
Pakko silti myöntää, että kyllä ”rikollisviihteen” suosio harmittaa minuakin. Silmiin osui Suomen kustannusyhdistyksen tilasto viime vuoden myydyimmistä kirjoista ja sieltä äänikirjaosiosta kohta ”myydyimmät kotimaiset tietokirjat”.
Kahdenkymmenen kärjestä kolmetoista on luokiteltavissa true crimen alle, ja näistä suurimmassa osassa pääosassa on nimenomaan rikollinen itse. Sieltä löytyvät niin Nacci, Immu, Vilhunen, Lusu ja Late.
Ehkä ei ole kohtuutonta toivoa, että suurta kuuntelevaa yleisöä kiinnostaisivat muutkin aiheet, mutta toive voi toki olla turha.