Pyörävarkauksien vastustaminen on arvovalinta
Pyörävarkauksiin suhtaudutaan kuin ne olisivat vääjäämätön luonnonvoima. Todellisuudessa kyse on arvovalinnoista.
Perheeltäni varastettiin syksyn ja talven aikana kaksi polkupyörää. Ensimmäinen oli u-lukolla rungosta kiinni suoraan valvontakameran alla – mutta silti se vietiin. Toinen taas katosi talven aikana pyörävarastosta. Lukko oli kieltämättä huono.
Ensimmäisen varkaustapauksen kohdalla kävi niin kuin monelle muullekin tuntuu käyneen: tein rikosilmoituksen, toimitin sen mukana jopa kameratallenteen, jossa varkaus näkyy. Silti poliisilta tuli muutaman viikon päästä ilmoitus, että ”tutkinta on lopetettu”.
Toisesta pyörästä en jaksanut edes tehdä rikosilmoitusta. (Se on väärin, aina pitäisi tehdä!)
Toissapäivänä Kaleva-lehti uutisoi Oulun pyörävarkaustilanteesta. Kaupungissa varastetaan pyöriä suhteessa väkilukuun enemmän kuin muissa isoissa kaupungeissa. Lähteenä tiedoille oli Helsingin Sanomien selvitys. Myös oma pieni kotikaupunkinikin oli varkauslukujen kärjessä. Täällä pyöräillään paljon, samoin kuin Oulussa.
Sosiaalisessa mediassa suuttumusta aiheutti Kalevassa haastateltu rikosylikomisario, joka sanoi näin: ”Kannattaa miettiä onko tarvetta tehdä arkisia asioita kalliimmilla maastopyörillä ja sähköpyörillä, vai riittäisikö joku halvempi vähemmän arvokas pyörä. Halvempi mutta liikennekunnossa oleva pyörä kiinnostaisi vähemmän varkaita.”
Itsekin harmistuin lausumasta. Minusta on nimittäin typerää ajatella, että ihmisellä pitäisi olla monta polkupyörää. Paitsi että ne maksavat, niiden säilyttäminen ainakin kerrostalossa alkaa mennä hankalaksi. Erityisen ”arkipyörän” myötä kolmihenkisellä perheellä olisi siten jopa 4-6 polkupyörää tilaa viemässä.
Polkupyöräily on kaikin tavoin kannatettavaa, pelkästään hyvä asia niin ilmaston, ympäristön kuin kansanterveydenkin kannalta. Rahallinen panostaminen hyvään polkupyörään on sijoitus monenlaiseen hyvinvointiin.
Kun polkupyörään on kerran sijoitettu, on hölmöä, jos sitä ei kannattaisi käyttää ”arkiseen asiointiin”.
Mitä kauempaa ihminen ajaa kauppareissulle polkupyörällä, sitä hienompaa se on. Mutta mitä kauempaa hän ajaa, sitä mukavamman polkupyörän hänelle soisi.
Suomi ei pysy ilmastotavoitteissaan, jos ihmisiä ei kannusteta jättämään autoja kotiin ja valitsemaan kulkupeliksi vaikka juuri polkupyörää.
Se, millaisia rikoksia yhteiskunnassa tutkitaan, kertoo siitä, mikä yhteiskunnalle on tärkeää. Jos poliisi ei tutki polkupyörävarkauksia, mutta tulee paikalle, kun autot naarmuttavat toisiaan parkkihallissa, autoilu näyttäytyy yksiselitteisesti pyöräilyä arvostetumpana asiana.
On kyse yhteiskunnan arvovalinnoista.
Poliiseja on selvästikin liian vähän, jos polkupyörävarkauksia ei tutkita edes silloin, kun tekijöistä on tallenne olemassa.
Sinänsä olen sitä mieltä, että poliisien liian vähästä määrästä valittaminen on usein pelkkä populistinen heitto: ”turvallisuuteen” vetoamalla poliitikko tuntuu saavan helppoja irtopisteitä, vaikka todellista turvallisuusongelmaa ei edes olisi. Samoin poliiseja vaativat tahot usein myös levittävät irrationaalisia pelkoja.
Onhan se nyt kuitenkin järjetöntä, jos pyöräilyn lisääntymistä estää se, että pyörävarkauksiin ei pystytä puuttumaan.
Paljon muutakin olisi tietenkin ja ehkä ensisijaisesti tehtävissä. Tarvitaan parempia pyörätelineitä, tietoa hyvistä lukitsemisvaihtoehdoista (linkistä löytyy Ylen perinpohjainen artikkeli) ja ylipäätään asennemuutosta sille, missä pyöriä säilytetään ja kuinka asiaan panostetaan. Autoille varataan lämmitetyt parkkihallit, mutta pyörätelineet ostetaan halvalla ja sijoitetaan jonnekin takapihalle näkymättömiin.
Pyörävarkauksia voivat omalla tietoisella toiminnallaan estää siten myös kaupungit, kaupat, työpaikat ja oppilaitokset. Vaaditaan niiltä sitä!