Punaisen planeetan varhaisin asutus

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aion kirjoittaa muutaman blogauksen Marsista – ja ennen kaikkea elämästä punaisen planeetan pinnalla. Aihe on lähes aina ajankohtain, juuri nyt esimerkiksi siksi, että parin viikon päästä NASA:n on tarkoitus laukaista pitkään valmisteltu Mars Science Laboratory kohti Marsia. Lastin mukana lähtee Curiosity-mönkijä, jonka on tarkoitus etsiä Marsista muun muassa vettä.

Marsilaisella elämällä on pitkä historia: sen voi sanoa alkaneen vuonna 1655, jolloin hollantilainen luonnontieteilijä Christiaan Huygens (1629-1695) valmisti siihenastisista kaukoputkista parhaan, ja sai Marsin näkymään suunnilleen yhtä suurena kuin Kuu näkyy ilman kaukoputkea.

Huygens uskoi näkevänsä Marsin pinnalla valtameren ja oletti planeetalla olevan elämää – niin kuin muillakin Auringon kiertolaisilla. Sata vuotta myöhemmin kuulu avaruuden havainnoitsija, englantilainen sir William Herschel (1738-1822) näki vielä tarkemmin: pilviä ja ilmakehän. Marsit asukkailla oli hyvin samantapaiset elinolot kuin meillä, ja ehkä he siksi olivat muutenkin meidän kaltaisiamme.

Herschelin aikalainen, ranskalainen luonnontutkija kreivi de Buffon (1707-1788) teki tahollaan tutkimuksia metallisten kuulien jäähtymisnopeudesta ja päätteli, että Marsiin oli syntynyt elämää tarkalleen 61 147 vuotta aiemmin, mutta se oli pysynyt voimissaan vain 46 641 vuotta.

Vuonna 1877 italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli (1835-1910) käynnisti todellisen Mars-innostuksen. Hän ilmoitti nähneensä Marsin pinnalla kanavia, italiaksi canali.

Schiaparelli ei ollut termillään viitannut nimenomaan keinotekoisiin kanaaleihin, vaan minkä tahansa voiman kaivertamiin vesiuomiin. Englanniksi Schiaparellin väittämä käännettiin hieman erheellisesti muotoon canals, jotka ovat aina jonkun kaivamia. Channels olisi ollut sopivampi käännös ja estänyt ehkä muutamaa pakkomiellettä syntymästä.

Schiaparelli tuntui pitkään olevan lähes ainoa, joka kanavia näki. Hänen maineensa tähtitieteilijänä oli kuitenkin niin suuri, ettei kukaan kehdannut kieltääkään havaintoa. Alun perin Schiaparellin Marsin karttaan sommittelemat juovat olivat luonnosmaisia, mutta kartta kartalta ja vuosi vuodelta ne muuttuivat Schiaparellin omissa käsissä entistä geometrisimmiksi ja keinotekoisemman oloisiksi.

Kanavat eivät olleet ainoita, joita Marsin pinnalla väitettiin olevan. Pian alkoi löytyä näkijöitä valonvälähdyksille, vehreille puutarhoille, jopa Jumalan nimelle, joka oli kirjoitettu marsperään valtavin kirjaimin ja hepreaksi.

Marsin kanavista innostui erityisesti Percival Lowell (1855-1916), yhdysvaltalainen diplomaatti ja tietokirjailija, joka rakensi oman tähtitornin vauraan sukunsa rahoilla. Hän omisti kuolemaansa edeltäneet kaksikymmentä vuotta yritykseen todistaa Marsin kanavien olemassaolo. Vuonna 1906 Lowell julkaisi kirjan Mars and its canals, jossa hän kuvaili yksityiskohtaisesti Marsin kulttuuria ja sivilisaatiota. Marsilaiset olivat mitä ilmeisimmin aikaansaavia ja rauhanomaisia, olivathan he kaivaneet planeetalleen sen joka kolkkaan ylettyvän kanavaverkoston, joka kuljetti vettä jäisiltä napa-alueilta kuiville viljelysmaille.

Kanavat eivät edelleenkään näyttäytyneet kaikille kaukoputkille, ja mitä tarkemmaksi putkien erottelukyky kävi, sitä selvemmin kanavat katosivat ja paljastuivat vain joukoksi pistemäisiä yksityiskohtia Marsin pinnalla.

Vaikka Lowell jäi historiaan pakkomielteisenä hölmönä, en minä ainakaan häntä moittisi. Se oli kaunis ajatus: naapuriplaneetallamme olisi elänyt mahdollisia ystäviä, rauhallinen ja kulturelli kansa. Sitä paitsi Lowellin observatorio teki merkittävän löydön vuonna 1930. Tähtitaivaan kärsivällisen valokuvauksen jälkeen Neptunuksen takaa löytyi pikkuplaneetta Pluto. Valitettavasti Lowell itse ei ollut enää nauttimassa kunniasta.

Näin alkoi Marsin asutushistoria – seuraavissa kirjoituksissa päivitän sen nykyaikaan.