Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Puhe lumeavioliitoista on pelkkää syrjintää

Blogit Tarinoita tieteestä 3.4.2018 14:32
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kun kaksi suomalaista menee keskenään naimisiin, kyse on juridisesta teosta. Yksilöiden välinen avioliitto antaa heille toisiinsa nähden joitakin etuja ja velvoitteita, joita avioliitossa olemattomilla ei ole. Avioliitto vaikuttaa muun muassa yksilöiden väliseen elatusvelvollisuuteen ja siihen, millä tavalla perintöä aletaan jakaa, avioliitossa syntyvien lasten huoltajuuteen ja lukuisiin muihin seikkoihin.

Suhteessa valtioon avioliitto on nimenomaan juridiikkaa. Kun menin naimisiin nelisen vuotta sitten, yksikään virkamies ei kuulustellut minua suhteen laadusta tai yrittänyt saada kiinni valehtelusta. Se, oliko avioliiton solmimisen takana joitain tunneseikkoja, ei kerta kaikkiaan kiinnostanut virkamiehiä.

Rakkaus voi kiinnostaa vihkipappia, mutta kun avioliitto on solmittu ja rekisteröity, viralliselle Suomelle mitään rakkautta ei ole olemassakaan.

Paitsi silloin, kun suomalainen menee naimisiin ulkomaalaisen kanssa.

Erityisen paljon valtiota kiinnostaa uutisten perusteella suomalaisen naisen ja Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta tulleen miehen rakkaus: onko sitä, onko syvää, kuinka kauan sitä on ollut, milloin se on vaarassa loppua, miten rakkaus on ilmentynyt. Valtio kiinnostuu rakkaudesta siinä vaiheessa, kun avioliiton perusteella haetaan esimerkiksi oleskelulupaa.

Ylen aihetta koskevassa artikkelissa epätasa-arvo paljastuu hyvin:

Oleskelulupia myönnetään kuitenkin ankarimmin monien niiden maiden kansalaisille, joiden kanssa suomalaiset naiset usein menevät naimisiin; irakilaisille, gambialaisille, marokkolaisille ja turkkilaisille.

Miehet menevät Suomessa hieman useammin naimisiin ulkomaalaisen kanssa kuin naiset. Vaimo tulee selvästi useimmin Thaimaasta tai Venäjältä.

Vuodesta 2015 lähtien thaimaalaisia puolisoita on tullut Suomeen lähes tuhat. Heistä vain neljä prosenttia on saanut kielteisen oleskelulupapäätöksen. Venäläisistä naisista sen on saanut vain kaksi prosenttia

Toisin sanoen suomalaismiehen on helpompi saada ulkomaiselle puolisolleen oleskelulupa kuin suomalaisnaisen.”

Oleskelulupahakemuksen yhteydessä heräävä byrokraattinen huoli ”lumeavioliitosta” on syrjintää.

Kun valtio ei mittaa kahden suomalaisen avioliiton rakkausprosentteja, miksi sillä on oikeus tehdä niin vaikkapa suomalaisen ja irakilaisen välisen avioliiton kohdalla? Miksi toisten avioliitot ovat virallisen Suomen silmissä parempia kuin toisten?

Mikä määrä rakkautta riittää? Selviääkö pelkällä syvällä kiintymyksellä? Entä jos toinen lämpeni vähän hitaasti? Saako rakkaudessa olla ryppyjä? Jos, niin millaisia? Saako olla sivusuhteita tai edes yhteisellä sopimuksella niin kutsuttua avointa suhdetta? Onko liitto uskottava, jos kumpikaan ei halua lapsia?

Ymmärrän sen, että oleskelulupahakemukset käsitellään aina yksilöllisesti eikä ole mitään automaatiota, jolla sellaisen saisi. En aio ehdottaa, että avioliitto olisi aina takuuvarma keino saada oleskelulupa.

Ajatukseni on se, että hakemusta käsiteltäessä jokaisen avioliiton pitää olla yhtä painava ja että avioliiton ”aitouden” tutkiminen on täysin kestämätöntä. Se asettaa ihmiset epätasa-arvoiseen asemaan heidän syntyperänsä mukaan ja myös sen mukaan, mistä kotoisin olevan ihmisen kanssa he ovat ryhtyneet suhteeseen.

Minusta rakkaus ei kuulu valtiolle. Olkoon avioliitto sitä, mitä se käytännössä on: juridiikkaa. Tunteet ovat yksityisasia, joita ei edes voisi todentaa tai mitata.

Sitä paitsi avioliittolaissa ei edes puhuta rakkaudesta. Ei ole lainvastaista mennä Suomessa naimisiin vaikka kokonaan tykkäämättä.