Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Prosessoi verkostosi aivojen ulkopuolella

Blogit Tarinoita tieteestä 20.2.2012 08:33
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Facebook kuuluu monen ihmisen arkeen. Itse liityin sivustoon vuonna 2007, mutta kului ainakin vuosi, ennen kuin systeemi tuntui lähtevän kunnolla pyörimään ja ihmiset aktivoituivat tuttavapiirissä.

Facebookiin viitataan mediassa jatkuvasti, mutta silloin kun aiheena on itse Facebook ja sen rooli yksilölle, käsittelytapa on usein hyvin kriittinen tai selvästi kielteinen.

Viimeksi silmiini osui Helsingin Sanomien tiedesivujen juttu (14.2.), jonka on kirjoittanut Jani Kaaro. Kyseinen artikkeli nostaa esiin käsitteen, joka esiintyy vähintään joka toisessa FB:a käsittelevässä jutussa. Dunbarin luku siis.

Dunbarin luku on antropologi Robin Dunbarin esittämä arvio siitä, millaisen määrän ihmissuhteita yksilö kykenee pitämään yllä. Luvun perusta löytyy Dunbarin mukaan neokorteksin eli isoaivokuoren uloimman kerroksen pinta-alasta. Neokorteksi vastaa ihmissuhteiden kaltaisista monimutkaisten verkostojen käsittelystä eikä kykenisi selviämään 150 suuremmasta kaverimäärästä.

Facebookin kritiikki kiteytyykin usein väitteeseen, että vaikka ihmisellä olisi kaverilistassaan 300 kaveria, hän ei voi olla oikeasti näiden kaikkien ystävä.

Eihän tuo oikeasti edes ole kritiikkiä. Tuskin kukaan Facebookin käyttäjä ja kaverilistalleen yli 150 ihmistä kerännyt väittäisi, että jokainen listalta löytyvä henkilö olisi erityisen läheinen.

Entä millainen syy olla pitämättä yhteyttä laajaan verkostoon edes olisi se, että aikaa ja ajatuksia riittää kuitenkin vain huomattavasti pienemmälle ystäväpiirille? Pitäisikö ihmisen poistaa puhelimensa muistista kaikkien paitsi todellisen lähipiirinsä yhteistiedot? Olla lähettämättä joulutervehdyksiä, tervehtimättä naapureita tai tuttua kassan myyjää, olla osallistumatta fudisporukan saunailtaan? Pitäisikö unohtaa ja jättää noteeraamatta entiset työkaverit ja luokkatoverit, koska neokorteksista ei löydy heille tilaa?

Ihminen luo ystävyyssuhteita ja pitää niitä yllä ympäristöstä riippumatta hyvin samalla tavalla. On hyviä ystäviä, joiden kanssa vaihdetaan yksityisiä kuulumisia kotisohvalla tai yksityisviesteissä, läpänheittokavereita, joiden kanssa vitsaillaan kuin työpaikan kahvipöydässä, sukulaisia ja erilaisista verkostoista peräisin olevia tuttavia, joille ei ehkä ihan kaikkea kerrota tai kaikkia päivityksiä jaeta.

Vaikka Dunbarin luku on koettu monessa yhteydessä ainakin melko oikeaksi käsitykseksi ihmisen sosiaalisesta kyvykkyydestä, kannattaa siihenkin toki suhtautuu terveen kriittisesti. Ihmisyksilöiden välillä on paitsi synnynnäisiä, myös ympäristön aiheuttamia eroja. Aivojen kognitiivinen kapasiteetti on varsin muuntautumiskykyistä, ja mitä enemmän ihminen joutuu hallitsemaan suhteita, sitä suuremman määrän hän myös pääsääntöisesti pystyy niitä hallitsemaan.

Lisäksi Dunbarin luku kertoo ystävyyssuhteiden maksimimäärästä kerrallaan. Mutta kenellä meistä pysyisi ystäväpiiri samana koko elämän ajan? Ihmissuhdeverkosto muuttuu meillä kaikilla, koko ajan.

Facebookin kritisoijien perimmäinen väite on siis se, että meidän ei kannata käyttää Facebookia, koska voimme hallita vain 150 kaveruussuhdetta samanaikaisesti.

Minun väitteeni on tämä: meidän kannattaa käyttää Facebookia, koska voimme hallita vain 150 kaveruussuhdetta samanaikaisesti.

Facebookilla voi pitää suhteita yllä myös niihin, jotka eivät mahdu ajatuksiin juuri nyt.

Sehän koko tietokoneiden (ja esimerkiksi kirjoitustaidon) ajatus alun perin on: aivojemme ulkopuolisessa muistissa voimme säilöä ja prosessoida ajatuksia, jotka olisivat omalle (työ)muistillemme liian työläitä.

Pieni mutu-tutkimusväite loppuun: Facebookista kriittisesti kirjoittavat toimittajat eivät itse ole FB:n käyttäjiä.