Pöhköt tietokirjat kunniaan

Lasten ja nuorten lukutaidosta ollaan yhä enemmän huolissaan. Vaikka lukevia nuoria tuntuu yhä löytyvän, käsittääkseni kahtiajako on entistä selvempää: on niitä, jotka lukevat runsaasti – ja sitten niitä, jotka eivät lue yhtään. Samaan aikaan kirjojen myynti laskee ja herää huoli siitä, onko kirjallisuudella kohta yleisöä ylipäätään.

Lukemiskeskustelussa puhutaan usein hyvin puhtaasti kirjojen lukemisesta. Kirjailijana tietenkin toivon, että lukeminen painottuisikin juuri kirjoihin, sekä kaunoon että tietoon. Kirjojen kerroksellisuuteen ja analyyttisyyteen lyhyemmissä teksteissä pystytään kovin harvoin. Kaunokirjallisuuden lukeminen myös parantaa tutkitusti empatiakykyä.

Minun on silti vaikea uskoa, että nuorten varsinainen lukutaito olisi mihinkään vähentynyt. Pikemminkin tuntuu, että nuorten sukupolvien kommunikaatio on paljon tekstipainotteisempaa kuin omassa nuoruudessani. Ajatukset vaihtuvat sosiaalisen median eri kanavissa – ja kaikkien niiden hallitseminen vaatii sävyjen ja tapojen ymmärrystä.

Lisäksi esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten nykyinen tekstitaidon koe vaatii osaamista, jota minulla ei ainakaan oman lukiourani jäljiltä vielä ollut.

Helsingin Sanomat kertoi keskiviikkona, että ”äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelma on saanut monet opettajat jopa pelkäämään, että lukiosta voi selvitä lukematta kokonaan ainuttakaan kauno- tai tietokirjaa”.