Pienet, pelottavat erot

Tuoreen Yliopisto-lehden (nro 11/2012) pääkirjoitus (tai ”Alkusanat”, kuten lehti palstaa nimittää) käsitteli itseänikin mietityttänyttä aihetta. Toimittaja Virve Pohjanpalo pohti kirjoituksessaan suhtautumista älykkyyteen ja älykkyystesteihin.

Ihmisten välisistä eroista keskustellaan yleensä täysin luontevasti. Joku on aina ollut lahjakas piirtäjä, toisella on luontainen musiikintaju, kolmas on äärettömän liikunnallinen ja hallitsee kehonsa mestarillisesti.

Tällaisia kehuja on sallittua esittää – ja toisaalta näitä eroja on sallittua mitata. Itsekin osallistuin peruskoulun toisella luokalla musikaalisuutta mittaaviin testeihin, joiden perusteella kaupungin kaikista kakkosluokkalaisista valittiin luokallinen lahjakkuuksia musiikkipainotteiseen kouluun.

Liikunnallisuus, sosiaaliset lahjat tai vaikkapa taiteellisuus ovat kahvipöytiin kelpaavia keskustelunaiheita siinä kuin sää tai televisio-ohjelmatkin. Viulunsoitossa menestyvää lasta kehutaan ilman, että kukaan muistuttaisi hänen huonosta matematiikannumerostaan.

Mutta antakaas olla, kun päästään älykkyyseroihin. Pohjanpaloin sanoin: ”On kuitenkin voittoja, joiden säihkettä kuuluu hieman himmentää.”

Näin tehdään, kun puheenaiheena ovat älykkyystestit. Sellaisiin kuuluu ilmeisesti suhtautua hyvin kriittisesti, ottaa heti puheeksi kaikenlaiset muut lahjakkuuden lajit ja muistuttaa, että äärimmäisen älykkäät nerot ovat usein sosiaalisesti varsin estyneitä, suorastaan epäonnistujia.

Miksi yksinkertainen, tiettyjä ominaisuuksia mittaava älykkyystesti koetaan niin vaikeaksi keskusteltavaksi? Tietenkin se mittaa vain tietyntyyppisiä henkisiä ominaisuuksia. Ei nimekäs Karman musikaalisuustestikään mittaa kuin kuin hyvin kapeaa siivua ihmisen taipumuksista.

Virve Pohjanpalo muistelee kirjoituksessaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen lausahdusta peruskoulusta. ”Professori sanoi, että peruskoulumme toimii lähes täydellisesti. Se tasaa käytännössä kaikki ne tasoerot, jotka ovat tasattavissa. Loppu pitää hyväksyä. Lapset eivät ole yhtä älykkäitä.”

Samoin Pohjanpalo torjuu ajatukset, että ylimieliset ihmiset ja moraaliton politiikka olisivat syitä karsastaa älykkyystestejä tai että testit olisivat lähtökohtaisesti syrjiviä: ”Ensimmäisen älykkyystestin Ranskan valtion laskuun vuonna 1905 laatineen Alfred Binet’n suuri ajatus oli, että testissä kompuroivia koululaisia voi ja pitää auttaa.”

Älykkyystestit ja älykkyystutkimus liittyvät myös tieteen vapauteen, jota pohdiskelin noin viikko sitten. Tieteen vapaus on paljolti vapautta tutkia mitä tahansa.

Älykkyyttä pitää voida tutkia, älykkyyden eroja ihmisten välillä pitää voida tutkia ja älykkyydelle pitää voida kehittää mittareita. Älykkyystutkimusta pitää arvioida samoilla kriteereillä kuin mihin tahansa muuhun aiheeseen keskittyvää tutkimusta. On olemassa hyvää ja huonoa älykkyystutkimusta, niin kuin on hyvää ja huonoa ravitsemustutkimustakin.

Jonkin ihmisen ominaisuuden sulkeminen pois tieteen alalta estää meitä tutkimasta, ymmärtämästä, kehittämästä ja parantamasta.