Perhesurmat ja julkisuus

Edellisessä blogauksessa käsittelin perhesurmia ja tulin maininneeksi ainakin psykiatri Hannu Lauerman esittämän ajatuksen siitä, että perhesurmien julkisuus aiheuttaa lisää perhesurmia. Mediassa näkyvä perhesurma tarjoaisi valmiiksi epätoivoon vajonneelle vanhemmalle ratkaisumallin, ja siksi perhesurmia esiintyisi aalloittain.

Perhesurmien julkisuutta on käsitelty Pasi Kiviojan journalistiikan alan tutkimuksessa Iltapäivälehdet mediakentän ja yhteiskunnan muutoksessa vuodelta 2008 (s. 108 – 146).

Surmien julkisuudesta keskusteltiin melko paljon vuonna 2005, jolloin moni koki ”Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan” -lööpin turhan rankaksi. Kriitikkojen mielestä kyseisenlainen uutisointi herättää lapsissa turhaa pelkoa. Mainonnan eettinen neuvosto huomautti Ilta-Sanomia lööpistä, Julkisen sanan neuvosto ei.

Keskustelu ei sinänsä ollut uutta: jo vuoden 1985 kuuluisa perhesurma, jossa äiti hukutti kolme lastaan kaivoon (ja josta sai aiheensa elokuva Kaivo), herätti keskustelua siitä, onko surman uutisointi vain esimerkin tarjoamista epätoivoisille. Tragedia uutisoitiin dramaattisin sanakääntein, ja joku asiantuntija ehdotti jälkeenpäin, että perheistä ja surmien taustoista pitäisi kertoa julkisuudessa paljon yksityiskohtia, jotta yleisö ei voisi samaistua niin tehokkaasti surman tekijään. Ahdistunut lukija huomaisi, että hänen oma tilanteensa onkin erilainen.

Yksityiskohtiin onkin tartuttu. Uhrien ja tekijän taustoja pohditaan julkisuudessa enemmän kuin ennen ja uutisointi tapausta kohden myös kestää pidempään. Molemmat ilmiöt näkyvät konkreettisesti esimerkiksi kuvien määrässä, joita lehdissä on uutiseen päivien kuluessa uhrattu. Ilta-Sanomissa vuoden 1985 perhesurma sai kuusi kuvaa, vuoden 2004 Porvoossa tapahtunut surma kokonaiset 40 kuvaa. (Toki tärkeä tekijä kuvien lisääntymisessä on myös lehtien graafisen ilmeen kehittyminen vuosien saatossa.)

Median kiinnostus perhesurmia kohtaan oli 1990-luvulla melko laimeaa, mutta 2000-luvulla niiden uutisointi on ollut varsin aktiivista ja perinpohjaista. Myös poliisi on jakanut tietoa tapahtumista medialle aiempaa paremmin.

Tällä vuosituhannella kuvaan on astunut asiantuntijoiden haastatteleminen perhesurmauutisten yhteyteen. Teoille haetaan selitystä vaikkapa lääketieteestä tai yhteiskunnasta. Ilmiö näkyy niin päivä- kuin iltapäivälehdistössäkin.

On merkillistä, kuinka vähän vuoden 1985 ”kaivosurman” taustoja käsiteltiin mediassa, vaikka itse tapahtuneen uutisointi oli dramaattista. Lapsensa surmannut äiti todettiin psykoosin vuoksi syyntakeettomaksi, maatilalla oli ilmeisesti sukupolvenvaihdokseen liittyviä ihmissuhdevaikeuksia ja nainen palasi hoitojakson jälkeen miehensä luokse vanhaan kotiinsa – tällaisia seikkoja ja niihin liittyviä ihmismielen ja yhteiskunnan ilmiöitä käsiteltäisiin tänä päivänä mediassa hyvin paljon.

Niin, itse kysymys siitä, aiheuttaako perhesurmien uutisointi uusia perhesurmia? Minä en löydä Kiviojan aineistosta juurikaan tukea väitteelle. Suomi on niin pieni maa, että yksikin tapaus tuo tilastoon oman piikkinsä. Lisäksi jos tarkastellaan pelkästään surmattujen lasten lukumäärää, perheiden koot vaikuttavat aineistoon liikaa.

Myös vaikutusten ajallinen arvioiminen on hankalaa. Nyt uutisoitu perhesurma ei ehkä aiheuta uutta heti viikon päästä, vaan jää kytemään jonkun ajatuksiin ja palaa mieleen pahan masennusjakson aikana kolmen vuoden päästä.

Entä kuinka määrittää perhesurmien uutisoinnin hyvä vaikutus? Jos jokaista uutisoitua perhesurmaa kohti muutama vastaava tragedia estyykin? Tai edes muutaman perheen elämä muuttuu merkittävästi aiempaa paremmaksi? Asioista puhuminen ja niiden taustoittaminen voi kannustaa ihmisiä vaikkapa hakemaan hoitoa omiin tai läheisen orastaviin mielenterveysongelmiin, auttamaan työtöntä tuttavapariskuntaa taloudellisesti ja vähentämään alkoholinkäyttöä.

Tapahtumattomia tragedioita ei koskaan uutisoida.