Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Paradoksi kansallisen kulttuurin keskeisyydestä

Blogit Tarinoita tieteestä 30.7.2015 13:43
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Olli Immosen tapauksesta on puhuttu ja kirjoitettu jo valtavasti. Immonen saatiin viimein myös selittelemään tekemisiään, tosin vain puolueen omassa lehdessä ja kenties puolueen ohjaamin sanavalinnoin.

Silti halusin pureutua vielä muutamaan sivujuonteeseen.

Minua on jäänyt mietityttämään paradoksaalisuus, joka joidenkin Olli Immosen esittämien ajatusten ja hänen oman käytöksensä välillä selvästi on. Ongelma ei liity tietenkään pelkkään Immoseen vaan yleisemmin perussuomalaisten ”kansallismieliseen” siipeen.

Immonen on toistuvasti puhunut kansallisesta yhtenäisyydestä sekä toisaalta suomalaisen kulttuurin tärkeydestä. Samat asiat mainitaan Suomen Sisun periaateohjelmassa (Immonen on yhdistyksen puheenjohtaja) esimerkiksi tällaisessa muodossa: ”kansallisen kulttuurin ymmärtäminen yhteiskunnan ytimeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi” ja ”suomen kielen luonnollisen kehityksen turvaaminen, koska äidinkieli on osa identiteettiä”.

Kieli ja kulttuuri pysyvät elossa ja kehittyvät, kun ne saavat tukea ja turvaa – ja kun meillä on taiteilijoita, jotka synnyttävät taidetta suomen kielellä. Suvivirttä varjelemalla ei pidetä kieltä elävänä eikä kulttuuria kehittyvänä. Pitää ymmärtää, että kieli on elossa vain kun sillä luodaan uutta. Vain silloin suomen kielellä voi kuvata maailmaa, joka muuttuu koko ajan.

Siksi minua on aina ihmetyttänyt Immosen ja hänen ”kanssataistelijoidensa” vastenmielisyys suomalaisia nykytaiteilijoita kohtaan. Sen sijaan, että Immonen halveksuu ja haukkuu kulttuuriväkeä omahyväiseksi, hänen pitäisi nähdä elävän ja monimuotoisen suomalaisen nykykulttuurin arvo. Jos hän siis oikeasti on sitä mieltä, mitä on ilmoittanut olevansa.

Toinen paradoksi on se, että samaan aikaan kun Immonen puhuu kansallisesta yhtenäisyydestä ja itsetunnosta, hän jakaa kansaa haukkumalla ja julistamalla (metaforisen?) sodan toisia suomalaisia vastaan.

Olli Immonen ei ole vielä osoittautunut sanojensa mittaiseksi mieheksi. Jos häntä mitataan tekojen suhteen, miehen tarkoitukset osoittautuvat nimittäin aivan päinvastaisiksi kuin hänen sanansa.

Tekojen mukaan arvioituna Immosen tavoitteet ovat kansallisen eripuran ja sekasorron synnyttäminen sekä suomalaisen kulttuurin alasajo.

Jos kansallinen itsetunto, yhtenäisyys tai ylipäätään Suomen pärjääminen maailman myrskyjen keskellä olisi oikeasti tärkeää Immoselle, hän nielisi ylpeytensä ja halunsa poseerata samanmielisten keskellä, ja tekisi sen, minkä puolesta puhuu: tukisi suomalaista kulttuuria ja poistaisi kansalaisten välille syntyneitä jakolinjoja.

Suomen Uutisten haastattelussa Immonen korostaa, että hänen Facebook-viestinsä käsitettiin väärin ja hän ei korjannut väärinkäsitystä, koska ajatteli, ettei itsestäänselvyyksiä tarvitse toistaa.

Jatkossa kuitenkin toivon, että Immonen toistaa itsestäänselvyydet, koska pelkään käsittäneeni monta asiaa väärin.

Tai ainakin toivon, että jatkossa suomalaisten kulttuurintekijöiden haukkumiselle keksitään muut perusteet kuin kulttuurin ja kansallisen yhtenäisyyden tärkeys.