Paradoksi kansallisen kulttuurin keskeisyydestä

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Olli Immosen tapauksesta on puhuttu ja kirjoitettu jo valtavasti. Immonen saatiin viimein myös selittelemään tekemisiään, tosin vain puolueen omassa lehdessä ja kenties puolueen ohjaamin sanavalinnoin.

Silti halusin pureutua vielä muutamaan sivujuonteeseen.

Minua on jäänyt mietityttämään paradoksaalisuus, joka joidenkin Olli Immosen esittämien ajatusten ja hänen oman käytöksensä välillä selvästi on. Ongelma ei liity tietenkään pelkkään Immoseen vaan yleisemmin perussuomalaisten ”kansallismieliseen” siipeen.

Immonen on toistuvasti puhunut kansallisesta yhtenäisyydestä sekä toisaalta suomalaisen kulttuurin tärkeydestä. Samat asiat mainitaan Suomen Sisun periaateohjelmassa (Immonen on yhdistyksen puheenjohtaja) esimerkiksi tällaisessa muodossa: ”kansallisen kulttuurin ymmärtäminen yhteiskunnan ytimeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi” ja ”suomen kielen luonnollisen kehityksen turvaaminen, koska äidinkieli on osa identiteettiä”.

Kieli ja kulttuuri pysyvät elossa ja kehittyvät, kun ne saavat tukea ja turvaa – ja kun meillä on taiteilijoita, jotka synnyttävät taidetta suomen kielellä. Suvivirttä varjelemalla ei pidetä kieltä elävänä eikä kulttuuria kehittyvänä. Pitää ymmärtää, että kieli on elossa vain kun sillä luodaan uutta. Vain silloin suomen kielellä voi kuvata maailmaa, joka muuttuu koko ajan.