Paleoantropologinen vs. perussuomalainen ihmiskäsitys
Netin pimeimmät syöverit ovat olleet viime päivinä täynnä aggressiivista potaskaa, vihakirjoittelua ja suoranaista rasismia. Tapanilan raiskausoikeudenkäynti ja ”lenkkeilijätytön” surmaajan oikeudenkäynti ovat nostattaneet pintaan monenlaisia tunteita, joista osa on ollut täysin oikeutettuja ja ymmärrettäviä.
Rasismi, tuomittujen ja tuomareiden uhkailu sekä vihan kohdistuminen esimerkiksi Suomeen pyrkiviin pakolaisiin ovat niitä tunteita, joille ei löydy oikeutusta.
Kaiken vihapuheen keskellä on ollut varsin rohkaisevaa, että hallituksen EU-ministerivaliokunta oli eilen ottanut aiempaa vastuullisemman kannan pakolaiskysymykseen.
Kun aiemmin oli linjattu, että Suomi pienentäisi vastaanotettavien pakolaisten kiintiötä sen mukaan, mitä Välimeren alueelta olisi otettu turvapaikanhakijoita, nyt tämä riippuvuussuhde poistui. EU-ministerivaliokunta linjasi, että Suomi ottaa EU:n taakanjaon mukaisesti turvapaikanhakijoita pakolaiskiintiön päälle.
Kiintiöpakolaisissa ja Välimereltä tulevissa turvapaikanhakijoissa on kyse kahdesta aivan eri ryhmästä. Kiintiöpakolaiset otetaan pakolaisleireillä oleskelevien, YK:n pakolaisjärjestön myöntämän pakolaisstatuksen saaneiden ihmisten joukosta. He eivät siis ole turvapaikanhakijoita. Välimeren kriisissä taas on kyse 40 000 Italiaan ja Kreikkaan jo saapuneesta, turvapaikkaa hakeneesta siirtolaisesta.
Olin positiivisesti yllättynyt, että kaiken ulkomaalaisvihan keskellä populismiin taipuvainen hallituksemme kykeni vastuulliseen ajatteluun. Alexander Stubb sanoi asiasta kauniisti: ”Tuhansia ihmisiä kuolee tällä hetkellä Välimerellä. Silloin on aika yhdentekevää, mitä Suomen hallituksen sisällä tästä asiasta ajatellaan. Tärkeintä on, että näitä ihmisiä hädässä autetaan.”
Toivottavasti hallituksen teot pysyvät näiden sanojen tasalla.
Arvaan, että tätä blogikirjoitusta tullaan levittämään saatteella, jossa minua haukutaan kaunopuheiseksi kukkahattutädiksi ja naiiviksi tyttöseksi, joka ei ymmärrä suuren maailman realiteetteja.
Minun mielestäni me ihmiset täällä pallomme päällä saisimme nimittäin kantaa yhdessä huolta toisistamme. Kellumme avaruudessa keskenämme, ja yhden kansan kohtalo on täysin riippuvainen muiden kansojen kohtalosta. Jos haluamme pitää maailman elinkelpoisena, joudumme tekemään yhteistyötä. Pakolaisleirien asukkaat tai Välimerelle hukkuvat siirtolaiset ovat sisariamme ja veljiämme. Kurjuus, köyhyys, sodat, levottomuudet ja elinkelvoton ympäristö tapaavat levitä. Siksi ongelmat pitää hoitaa.
Puhun sisarista ja veljistä myös biologisessa mielessä. Olin kuukausi sitten kuuntelemassa paleoantrolopogi Richard Leakeyn juhlaluentoa Helsingin yliopistossa. Pitkän ja merkittävän uran tehnyttä tutkijaa kuunnellessa aloin väkisinkin miettiä, kuinka erilaisesta näkökulmasta Leakey katsoo meitä, ihmiskuntaa, kuin vaikkapa joku päivänpolitiikassa kovaäänisesti kunnostautuva suomalainen populisti.
Paleoantropologian edustamassa mittakaavassa meistä voi puhua vain yksikkönä, ihmiskuntana. Ihmislajien miljoonien vuosien evoluutiossa viikot ja vuodet, hallituskaudet, ovat mitättömiä. Ihmisten jako kansoihin ja valtioihin on naurettava. Jako eurooppalaisiin ja afrikkalaisiin on naurettava. Ihmisistä ei voi uskottavasti puhua kiintiöinä, kansalaisina, turvapaikanhakijoina tai ”laittomina siirtolaisina”.
Ihmiskunnan alkujuuria konkreettisesti maankamarasta esiin kaivava paleoantropologi todella näkee, kuinka tiivis suhde meillä on toisiimme.
Naureskelen joskus itsekin ”tieteellisen maailmankuvan” käsitteelle. En nimittäin usko, että kenenkään maailmankuva voi olla aukottoman tieteellinen. Ihminen muodostaa käsityksensä todellisuudesta täysin toisenlaisten prosessien kuin tieteen kautta. Tieteellinen maailmankatsomus onkin sitten jo täysi mahdottomuus.
Silti tiede antaa hedelmällisiä näkökulmia maailmaan, muistuttaa mittakaavan merkityksestä. Esimerkiksi paleoantropologiaan perustuvan ihmiskäsityksen toivoisi leviävän (ja äkkiä).