Onko tieteessä tabuja - vai onko vain käyttökelvotonta tutkimusta?
Tiede on itseään täydentävä systeemi. Tiede on kumulatiivista: se rakentuu itsensä päälle.
Näiden ajatusten avulla myös tunnistaa elinvoimaisen tutkimuksen. Elinvoimainen tutkimus on sellaista, jonka päälle rakentuu aina uutta tutkimusta, josta versoaa sivuhaaroja ja sovellutusmahdollisuuksia. Elinvoimainen tutkimus kiinnostaa muita tutkijoita, ja siksi elinvoimainen tutkimus ei koskaan katoa tieteen historiankirjoista.
Tieteen koneisto on mestari mittaamaan tieteen elinvoimaisuutta. Gregor Mendelinkin risteytyskokeet saivat alun perin vain vähän huomiota, mutta kun aika oli kypsä, ne nousivat esiin ja ovat nykyään biologian peruspilareita.
Tieteen kohdalla puhutaan joskus tabuista, eli tutkimusaloista, jotka ovat muka jollain tapaa niin ”vaarallisia”, ettei niistä haluta puhua tai ettei niille anneta arvoa, jonka ne muka ansaitsisivat. Tällaisiksi tabuiksi on viime aikoina (tai oikeastaan jo vuosikymmeniä) väitetty esimerkiksi älykkyystutkimusta ja osittain myös evoluutiopsykologiaa.
En oikein usko tähän. Pikemminkin kyse on tutkimusalojen omasta elinvoimasta – tai siis sen puutteesta. Niistä ei löydy tarpeeksi asioita, mihin toiset tutkijat voisivat tarttua. Niissä ei ole materiaalia uusiin tutkimusasetelmiin tai käytännön sovellutuksiin.
Elivoimattomissa tutkimuksissa ei ole kysymys siitä, ovatko niiden tulokset oikein, väärin tai osittain oikein. Ne vain eivät ole tieteellisesti tarpeeksi kiinnostavia.
Tieteentekijäthän ovat oikeasti sillä tavoin ”moraalittomia”, että monia vaarallisena pidettyjä tutkimussuuntauksia kuitenkin pidetään yllä hyvin aktiivisesti. Ihmisen kantasoluja tutkitaan, alkioiden geenimuokkausta kehitetään. Laboratorioissa on luotu esimerkiksi entistäkin herkemmin leviävä muoto lintuinfluenssavirus H5N1:stä.
Näin tapahtuu, koska kyseiset tutkimussuuntaukset ovat aidosti elinvoimaisia, mahdollisista vaaroistaan huolimatta. Niillä nähdään sovellutusmahdollisuuksia, ja niiden tulokset synnyttävät aina uusia tutkimuksia ja uusia kysymyksiä.
Jonkin tieteenalan tai tutkimuksen väittäminen tabuksi on kovin yleinen puolustautumiskeino silloin, kun tieteentekijästä tuntuu, ettei hänen tuloksiinsa suhtauduta niin kuin hän itse haluaisi. Muistan esimerkiksi korvavalovalmistaja Valkeen tilaisuudesta, kuinka firman silloinen tutkimusvastaava väitti, että heidän tuloksensa olivat liian radikaaleja muulle tiedeyhteisölle. Niitä ei kuulemma vain ”haluttu” hyväksyä.
Tieteen historia on täynnä tieteenaloja ja tutkimussuuntauksia, jotka ovat lopulta kuihtuneet elivoiman ehtyessä. Se on luonnollinen osa tieteen prosessia. Monipuolista tieteentekoa pitää tukea, mutta tiede itse lopulta näyttää, jäävätkö tulokset oikeasti elämään.
*
P.S. Evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan saamia uhkauksia en tietenkään hyväksy missään nimessä. Tieteenteon rauhaa pitää puolustaa viimeiseen saakka.