Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Onko niitä kummituksia vai ei?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 17.2.2013 20:26

Helsingin Sanomien Lauantai-liitteen tiedesivuilla on palsta, jolle lapset voivat lähettää kysymyksiä. Eilen sieltä löytyi 12-vuotiaan Eetun kysymys: ”Mistä tietää, ettei kummituksia ole, kun ne ovat näkymättömiä?

Lukiessani vastausta Eetun kysymykseen ryhdyin pohtimaan journalistista päätösvaltaa.

Jokaisen lehtijutun kohdalla pitää tehdä monta journalistista päätöstä. Journalistin ohjeissa korostetaan, että ”tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille”. Kyse on siis lehdistönvapauteen olennaisesti kuuluvasta asiasta.

Journalistiseen päätösvaltaan kuuluu esimerkiksi sen päättäminen, ketä käytetään jutussa asiantuntijana.

Valinta ei suinkaan ole yhdentekevä. Esimerkiksi Eetun kysymyksen vastaajaksi olisi voinut valita vaikkapa fyysikon, uskontotieteilijän, psykologin tai neurologin, ja siten myös vastaus olisi ollut aina hieman erilainen. Ääriesimerkkeinä ajateltuna: Juhan af Grann vastaisi toisin kuin Kari Enqvist.

Nyt toimitus oli valinnut asiantuntijaksi Marja-Liisa Honkasalon, kulttuurisen terveyden ja hyvinvoinnin professorin Turun yliopistosta. Olen maininnut hänet aiemminkin, blogauksessa, jossa käsittelin Suomen Akatemian Honkasalon tutkimusryhmälle myöntämää rahoitusta. Honkasalon tutkimuksen aiheena on ”tuonpuoleinen”, ja varmaan siksi myös Hesarin toimitus valitsi hänet vastaamaan Eetun kysymykseen.

Mitä Honkasalo siis vastasi kysymykseen kummitusten todistamisesta olemattomiksi? Koko vastauksen voi lukea HS:n maksumuurin takaa, itse siteeraan häntä vain muutaman virkkeen verran.

Eri aikoina on tehty valtavasti luonnontieteellisiin menetelmiin perustuvia tutkimuksia, joissa on yritetty selvittää kummitusten eli kuolleiden olioiden todenperäisyyttä. Tulokset ovat olleet kiistanalaisia.

Honkasalo siis vihjaa, että olisi joko olemassa kiisteltyä todistusaineistoa kummitusten olemassaolosta tai että tehdyissä tutkimuksissa itsessään olisi jotain epäselvää ja riitautettua.

Ylipäätään modernissa, tieteelliseen ajatteluun perustuvassa maailmankatsomuksessa kummituksia tai muita yliluonnollisia olentoja ei pidetä todellisina. Niitä kun ei voi testata luonnontieteellisin keinoin.”

Harmittaa, että ”moderni maailmankuva” latistetaan vastauksessa vain jonkinlaiseksi luonnontieteellisten kokeiden yhteenvedoksi. Moderni maailmankuva on laajempi kokonaisuus kuin vain ryhmä tieteellisesti todistettuja seikkoja.

Ja ei kai päättelyketju kulje niin, että jos jotain ei voi testata, sen päätellään olevan olematon? Tieteellisessä käsityksessä maailmankaikkeudesta ei vain ole tilaa aaveille. Luonnonlait eivät mahdollista niitä. Yliluonnollisia kokemuksia sinänsä voi selittää luonnontieteillä vaikka kuinka.

Itseäni epäilyttää Honkasalon tutkimuksessa osittain sama seikka kuin kysymyspalstan vastauksessa: nouseeko tuonpuoleisen tai kummitusten tutkimisessa yksittäisen kokemuksen todistusvoima tieteellisiä metodeja tärkeämmäksi? Entä erotellaanko tutkimuksessa yksilöiden aivoissa syntyvät havainnot ”todellisista” olemassaolevista kummituksista?

Joku toinen asiantuntija olisi vastannut Eetun kysymykseen varsin erilailla. Jokaisella journalistisella valinnalla on merkitystä ja varsinkin tiedejournalismissa asiantuntijan valinta on yksi tärkeimmistä.

Kuinka sinä olisit vastannut Eetulle?

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Tuskinpa oikeita mörköjä tai kummituksia on olemassa tieteelisesti havaittavassa maailmassa ihmismielen ulkopuolella, mutta ihmismielen sisällä toki pelkojen tai toiveiden sopukoissa niitä voi siivitellä suorastaan vilisemällä.
Tietyissä pelkotilanteissa jokin tavallinen näköaistimus voi jopa saada illuusion elikkä aistihairahduksen kautta suorastaan todellisen tuntuisen pelottavan hahmon tai olion havainnon kokemuksen.
Mutta odotetaan nyt rauhassa Marja-Liisa Honkasalon tutkimustuloksia tuonpuoleiseen liittyvistä havainnoista ja uskomuksista, koska ne sivuavat osittain tieteellisen mittaamattomuuden ulkopuolelle jääviä parapsykologisia kokemuksia, eräiden huumeiden aiheuttamia ”ylimaallisia” kokemuksia, muita ruumiista irtaantumisen (dissosiatiivisia) kokemuksia, joita voi tuottaa mm. nukutusaine ketamiinilla, sekä mahdollisesti myös oikeita ns. rajatilakokemuksia.
Odotettavissa on siis paljon mielenkiintoista selvittelyä näistä henkimaailmojen ”kummittelun” ilmiöistä.

Turkulaisten monitieteinen tutkimusohjelma on koostettu siten, että se voi aina puolustautua luonnontieteelliseltä kritiikiltä siten, että joku osanottaja toteaa, että emmehän me puhukaan asioista, vaan niistä puhetavoista joilla niistä on puhuttu, taikka kyseisiä kokemuksia tuottavista neurologisista mekanismeista, jne.. Ohjelma on suomalaisen konsensushakuinen ja normatiivinen. Akatemian sivulla todetaan mm., että ”…ohjelma vaikuttaisi mm.… sosiaalisten vaikeuksien diagnostiikkaan ja korjaamiseen”. Moni vastaavia raja-alueita suurimmissa maissa pohtiva saattaisi sanoa, että ei halua osallistua tähän diagnosointiin saati sitten millaiseenkaan ”korjaamiseen”.

Professori Jeffrey Jerome Cohen (George Washington University in Washington, DC.) kirjoittaa tammikuussa ilmestyneessä artikkelikokoelmassa (Yekani, Elahe Haschemi et al. ed. by, Ashgate 2013) epäorgaanisesta elämästä:

“The human and the nonhuman both possess a vibrancy that escapes category and constraint, possess what I am willing to call a life. We humans might enjoy something the inorganic does not, or at least does not to the same degree: language, and therefore linguistic narrative. But the inorganic holds something that can never be ours: a temporality alien to us, an epochalness that we can glimpse if we extend our imaginations and our narratives and our creativity to the limit, but a temporality we also cannot make our own. Stone demands the abandonment of human history, demands to be understood within an eonic frame of time. It’s not that stones are, as Heidegger (1962) said, worldless (weltloss) or incapable of world-forming (Weltbildung). They are not even poor in world (weltarm) or devoid of worldedness (Umwelt). Stones are rich in worlds not ours, while we are poor in the time-space they possess. We therefore have a terrible problem communicating with each other.”

(Cohen 2013, 160; konferenssipaperi 2010, olen kuunnellut luentona toisin kuin yhteistyöhön ja verkottumiseen suuntautuneet turkulaisen ohjelman tutkijat.)

Blogisti kirjoittaa:
”Harmittaa, että ”moderni maailmankuva” latistetaan vastauksessa vain jonkinlaiseksi luonnontieteellisten kokeiden yhteenvedoksi.”

-Mutta juuri sitähän moderni maailmankuva on: Yhteenveto siitä, mitä tähänastisten empiiristen kokeiden perusteella on löydetty ja mitä on kohtuullista niiden perusteella päätellä ja ennustaa.

”Moderni maailmankuva on laajempi kokonaisuus kuin vain ryhmä tieteellisesti todistettuja seikkoja.”

-Tämä metaväite on juuri se, mistä tiedemiehet filosofeja syyttävät: Havaitoaineiston väärästä yleistämisestä kokonaiseksi maailmankuvaksi. Tiede kuitenkaan ei edes yritä todistaa olevansa jossain mielessä (ontologisesti) ”totta”, se vain luo hypoteeseja ja testaa niitä alistamalla ne empirian kritiikille.

Jotain tiede on sentään todistanutkin: Matemaattisesti on osoitettu, että suljettu järjestelmä ei voi todistaa olevansa totta edes omassa kontekstissaan. Tästä voisi hyvin rohkeasti päätellä, etteivät enempää fysiikka kuin biologiakaan voi osoittaa olevansa ”totta”, muussa kuin kapeassa episteemisessä merkityksessä. Myös kaikille biologeille rakas ajatus, jonka mukaan ihmismieli on vain jalostettua – tai oikeammin itsekseen jalostunutta – eläimen (ad bakteerin) mieltä, joutuu silloin kyseenalaiseksi.

Jos sitten tiedemies ihmisenä omaksuu jonkin tieteellisen havainnon osaksi maailmankuvaansa tai jopa rakentaa persoonansa sen ympärille, kyse on subjektiivisesta tulkinnasta ja oletuksesta, ei ”tieteen todistuksesta” tai sen vaatimuksesta. Pahimmassa tapauksessa kyse on omien ennakkoluulojen legitimaatiosta (virallisen) tieteen auktoriteettiaseman valtaa käyttäen.

Kirjoittaja on toki retorisesti oikeassa: Jos ennalta rajataan ”tieteelliseksi” vain sellainen käsitys, jossa aaveita, ihmeitä tai muutakaan ei-materiaalista ei voi olla olemassa, silloin vain sovitaan tutkimuskonteksti sellaiseksi, että sen on pakko tulla samaan johtopäätökseen minkä se ensitöikseen oletti.

Filosofiasta en tiedä, mutta tietessä tällaista todistamista kutsutaan kehäpäättelyksi.

———

”Tieteellisessä käsityksessä maailmankaikkeudesta ei vain ole tilaa aaveille. Luonnonlait eivät mahdollista niitä. Yliluonnollisia kokemuksia sinänsä voi selittää luonnontieteillä vaikka kuinka.”

-Ajatellaanpa aaveiden tilalle käsitettä ”ihme” ja korvataan ”tieteellinen käsitys” tai materialistinen ennakko-oletus avoimella eli ontologisesti sitoutumattomalla tutkimusasenteella. Kysytään lisäksi fyysikoilta, mitä luonnonlait oikeastaan ovat. ’

Fyysikoiden mukaan luonnonlait eivät ole todellisuutta sitovia lakeja siinä mielessä, etteikö jokin tapahtuma voisi niitä rikkoa, ts poiketa niiden ennusteesta. Ne ovat ainoastaan empiirisiä tilastolakeja eikä tilastojen luonteeseen kuulu sanoa mitään 100%:n varmuudella, ainoastaan ennustaa todennäköisyyksiä havaintomateriaalin käyttäytymisen perusteella.

Niinpä fysiikan lait eivät määrää todellisuutta vaan asia juuri päinvastoin. Maljakon rikkoutuminen lattialle pudotessaan on luonnonlakien mukaan ainoastaan huimasti todennäköisempi tapahtuma kuin sirpaleiden spontaani yhteenliittyminen eli maljakon ”ihmeenomainen” eheytyminen. Kuitenkin kumpikin tapahtuma on fysikaalisesti täysin mahdollinen(itse asiassa ne ovat yhtä mahdollisia). Toisaalta kvanttitapahtumat rikkovat fysiikan lakeja jatkuvasti – koska ne itse asiassa luovat pohjan kaikelle fysiikalle ja siten myös mm kaikelle biologialle (se, muodostivatko kvanttitapahtumat myös tämän lauseen, on sitten astetta ”filosofisempi” kysymys).

Ihmeitä, tai aaveita jos tähän sovelletaan, voidaan tässä mielessä pitää pelkkinä tilastopoikkeavuuksina. Jos viitekehystä laajennetaan, ne eivät edes ole poikkeavuuksia vaan välttämättömiä tilastoilmiöitä, jotka kontekstin kasvaessa lukuarvoltaan äärettömäksi(kuvitteellinen multiversumi) saavat esiintymistodennäköisyydekseen tasan ykkösen.

Hawkingia mukaillen ja elämä-nimiseen ihmeeseen soveltaen: Ellei ihmeitä tapahtuisi, emme olisi mekään niitä täällä ihmettelemässä.

On jopa esitetty hypoteesi siitä, miten kvanttitapahtumia voisi ohjata ”mielen energialla”(vapaalla tahdolla) ja siten spekuloitu, että kvanttitasolla olisi olemassa ”kausaalinen rajapinta” kognition ja materian välillä. Tätä ajatusta ei kannattane viedä tässä pitemmälle, mutta jos olisi olemassa jokin mieli tai ”kvanttori”, jolla olisi vaikutusta kvanttiheilahdusten satunnaisuuteen (superpositioiden romahtamisiin), sillä olisi silloin pääsy kaiken alkeistapahtumisen lähteelle. Hyvin pienessä mittakaavassa tätä kenties tapahtuu jo – joka kerta kun kvanttitapahtumasta tehdään laboratoriossa mittalaitteen välittämä havainto.

Alkuperäiseen lapsen kysymykseen:

”Mistä tietää, ettei kummituksia ole, kun ne ovat näkymättömiä?”

…voisi siis vastata vaikka näin:

-Kun me aikuiset ollaan sovittu, että näkymättömästä tietäminen ei ole tietämistä ollenkaan.

Omien havaintojeni mukaan kummitukset ja profetiat ovat skitsofreeniselle mielelle hyvinkin todellisia. Sillä ei silti varmaan ole yleisempää todellisuuspohjaa. Monet ”tuonpuoleiset” kokemukset selittyvät todennäköisesti kokijan pään sisäisillä ilmiöillä. Joskus ammoin ne varmaan olivat jumalaisia kokemuksia, mutta nykyisin ne johtavat usein psykiatriseen diagnoosiin.

Ketkä aikuiset ovat sopineet, että ”näkymättömästä tietäminen ei ole tietämistä”? En ole mukana tuossa sopimuksessa, sillä uskon moniin näkymättömiin asioihin esim. radioaaltoihin.

Tänä vuonna Huuhaa-palkinnosta käydään veristä kamppailua. Hiljaisempana vuotena kreationistisen geologian oppikirja olisi selvä voittajaehdokas, mutta nyt saattaa TKK:n dos. Pekka Rahkilalle käydä niin ettei ”Säihkyvät kivet – kiviin kaiverrettu luomiskertomus” pääse edes pistesijoille.

Naturalistinen maailmankuva ymmärtääkseni edellyttää, että varsinaista todellisuutta on vain se, mikä voidaan ainakin periaatteessa, joskaan ei aina käytännössä, todentaa empiiristen havaintojen tai loogisten johtopäätösten perusteella. Tällöin sellaiset psyykkiset kokemukset, joihin sisältyy aistimuksia, joille ei ole osoitettavissa materiaalista vastinetta, tulkitaan pelkästään ihmisen keskushermoston häiriötoiminnoiksi. Tämän käsityksen ongelmana on kysymys siitä, mikä aiheuttaa tämmöisen häiriön, jotka sentään ovat aika harvinaisia. Jos hyväksytään se lähtökohta, että olevaisuudessa on ulottuvuuksia, jotka eivät edes periaatteessakaan ole tieteellisen selittämisen ulottuvilla edes missään mahdollisessa tulevaisuudessakaan, asettuu kysymys näyistä ja harhoista toisenlaiseen valoon. Silloin näilläkin elämyksillä voi olla vastine todellisuudessa, vaikkakaan ei tieteen tavoitettavissa.

”Tieteellisessä käsityksessä maailmankaikkeudesta ei vain ole tilaa aaveille. Luonnonlait eivät mahdollista niitä. Yliluonnollisia kokemuksia sinänsä voi selittää luonnontieteillä vaikka kuinka.”

Sinäpä sen sanoit. Metodologinen naturalismi on toki välttämätön tieteenteon apuväline, mutta sen huonoma puolena on, että vaikka tutkija kavereineen kohtaisi tuhat kummitusta, jotka mäiskisivät heitä lapioilla päähän, ainoa mahdollinen tieteellinen tutkimustulos olisi, että tutkija kavereineen kärsii aistiharhoista ja erilaisista psyykkisistä ongelmista. Vaikka kummituksia olisi olemassa, tiede ei niitä löytäisi, koska ”tieteellisessä käsityksessä maailmankaikkeudesta ei ole sijaa aaveille”.

En tiedä uskonko kummituksiin, mutta jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään kyllä. Aikoja sitten kuollut mummoni on ilmestynyt monta kertaa ihmisten uniin ja välittänyt relevanttia informaatiota asioista. Ei sitäkään pysty tieteellisesti todistamaan, mutta mukavampi tällaisiin on uskoa kuin olla uskomatta.

”Tieteellisessä käsityksessä maailmankaikkeudesta ei vain ole tilaa aaveille. Luonnonlait eivät mahdollista niitä. Yliluonnollisia kokemuksia sinänsä voi selittää luonnontieteillä vaikka kuinka.”

Sinäpä sen sanoit. Metodologinen naturalismi on toki välttämätön tieteenteon apuväline, mutta sen huonoma puolena on, että vaikka tutkija kavereineen kohtaisi tuhat kummitusta, jotka mäiskisivät heitä lapioilla päähän, ainoa mahdollinen tieteellinen tutkimustulos olisi, että tutkija kavereineen kärsii aistiharhoista ja erilaisista psyykkisistä ongelmista. Vaikka kummituksia olisi olemassa, tiede ei niitä löytäisi, koska ”tieteellisessä käsityksessä maailmankaikkeudesta ei ole sijaa aaveille”.

En tiedä uskonko kummituksiin, mutta jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään kyllä. Aikoja sitten kuollut mummoni on ilmestynyt monta kertaa ihmisten uniin ja välittänyt relevanttia informaatiota asioista. Ei sitäkään pysty tieteellisesti todistamaan, mutta mukavampi tällaisiin on uskoa kuin olla uskomatta.

Kummituksen ”määritelmä” on niin epämääräinen, ettei sitä mitenkään voi todistaa olemattomaksi. Joulupukinkin kanssa on hankaluuksia. Lapselle voisi vastata vaikka, että jos hän joskus onnistuu hankkimaan kummituksesta minkäänlaista todistetta, niin noobeleita (suunnilleen miljoona euroa kappale) kilisee laariin. Kannattaa siis tehdä tuttavuutta aaveen kanssa, jos sellaisen sattuisi tapaamaan.

Bad taste: Sähköyliherkkyysartikkeli oli vielä suunnilleen ok, toimittaja alussa totesi että kaikki perustuu tieteelliseen väitteeseen, ja tutkimus julkaistaan sitten joskus. Lopussa HS:n toimittaja totesi että sähköyliherkkyyttä ei voi mitata. Toisin sanoen, yliherkkä ei esim. osaa sokkokokeessa sanoa, koska radiolähetin tai muu herkkyysoireiden aiheuttaja on päällä ja koska ei. Toivotaan että HS raportoi lisää sitten kun tämä ”selvää näyttöä” antava artikkeli julkaistaan.

Todennäköisen huuhaan tunnistaa jo siitä, että rohkea yhteenveto vuodetaan tabloid-lehdistölle jo ennen tutkimuksen julkaisua. Toinen hyvä tunnus on se, että tuote kaupallistetaan esim. sähkösuojalaatikkona, korvavalona tms. ennen kuin ilmiön olemassaolosta on tieteellistä näyttöä.

Buck Mulligan,

”En tiedä uskonko kumituksiin, mutta jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään kyllä”.

Tyttäreni menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen jokin aika sitten. Hän ilmestyi eräänä yönä yllättäen uneen iloisen loistavin kasvoin istuessani nojatuolissa seinän vieressä. Ja sanaakaan sanomatta tuli vauhdillä parin metrin matkan ja halasi niin hellän lämpimästi kuin ei koskaan ennen.
-Ja oli poissa.

Siellä niitä on ullakolla, jokaisen pölyttyneessä yläkerrassa. Jos pahatapainen lapsi kummastelee maastolenkkeilijän vilahdusta puiden välistä, silloin vastataan: ’Tonttu siellä laatii pukille listaa kilteistä lapsista.’

Tarkoitus ratkaisee vastauksen, ja vastaukset voi suhteuttaa aikaan, paikkaan, ympäristöön. Eivätkö lapsetkin lopulta itse keksi kysymyksiinsä mieleisensä vastauksen. Jos kummitukset tuntuvat hyviltä, sitten niitä löytyy. Jos kummitukset pelottavat ja rajoittavat elämistä, silloin ne voi tyrmätä tavalla tai toisella, arkijärjellä, tieteellä, vakaumuksella. Lopputulos ratkaisee, ei perusteluun käytetty menetelmä – paitsi jos se johtaa ’huonoille’ poluille.

”Kuinka sinä olisit vastannut Eetulle?”
Vaikeahan tuohon on vastata, jos kysymyksen lukee paperista, eikä tunne kysyjän taustaa ja motiiveja. Pelokkaalle lapselle voi toki vastata: ’No, eipä tietenkään ole.’
Jos vastauksen olisi pitänyt olla jonkinlainen tieteellinen oppitunti, ristiretki totuuden puolesta, silloin olisi voinut vastata: ’Tutki itse, ja kerro sitten meillekin.’
Mitä ja miten olisit itse vastannut?

”..kun niitä on..” osoittaa Eetun kysymyksen täyttävän tieteellisen testauksen vaatimukset. Ensin asetetaan väite, jonka paikkansapitävyyttä ryhdytään selvittämään ja keskitytään mittausdatan puutteen vaikutukseen. Kyllä pojasta tutkija tulee!

Eivätkös nykyajan ”oskari olemattomat” ole lähtöisin lasten satukirjoista.

Lapsen aivot ovat niin tiedolle ahneet, että joissakin tapauksissa nämä satuolennot ovat saaneet sieltä jonkinlaisen pysyvän kortteerin jopa aikuisikään. Hm…sanotaan vaikka niin että joissakin tapauksissa satukirjojen maailmat ovat vallanneet lapsen herkän mielen. Satujen kirjoittajathan sijoittavat aina kauniisiin satumaailmoihinsa myös pahoja peikkoja ja kummituksia.

Joskus aikuisen mielikin on hauras vainajien ilmestymiselle. Sureva nuori leskirouva kokee useinkin miesvainajansa ilmestyvän hänelle (jopa valveilla ollessa) ja lausuvan lohdutuksen sanoja.

Haudastaan noussut vainajahan on tietenkin vain ”kummitus”.

Suosittelisin kummitustutkijoille että sijoitettaisiin ”kalmistoihin” mikrofoneja. Jos nauhoituksista ei kuulu luiden kalinaa voidaan päätellä että väitteet vainajien öisistä vaelteluista ovat kiistanalaisia.

Totta kai kummitukset ovat totta mutta ne ovat totta vain ihmisten korvien välissä asustavina olioina.

”Joka uskoo minuun(=minun opetuksiini ja Isään Jumalaan), elää vaikka olisi kuollut”, sanoi aikoinaan Jeesus Nasaretilainen. Tämäkin mahdollisuus on hyvä pitää mielessä näinä lyhytnäköisyyden päivinä.
Vainajathan eivät nouse minnekään haudoistaan kummittelemaan, mutta mikään tiede tai parapsykologia ei pysty vahvistamaan tai kumoamaan mahdollisuutta, että on olemassa”rajantakaista” persoonallista kuolemanjälkeistä elämää jossain meille tuntemattomassa muodossa, mihin myös tuo Uuden Testamentin opetus viittaa. Emme tunne kaikkia mahdollisia ”voimia”, ja ”olomuotoja”, mitä voi olla olemassa kaikessa olevaisuudessa ja kenties olemattomuudesssakin(Jumalan valtakunnassa). Tunnen kuitenkin monia selittämättömiä ”henkikokemuksia” tai vastaavia kokemuksia kokeneita, joille nuo kuolleiden ilmestymiset ja muut hämmentävät kokemukset ovat tulleet myös ilman odotuksia tai mitään tiedostamista että niin voisi tapahtua. Ilmiöitä on silloin vaikea läheskään aina selittää myöskään yksistään alitajuisilla toiveilla tai tarpeilla, vaikkakin Rosenthalin lain mukaan joissain tapauksissa(”lesket”) niiden selitys sitä kautta on myös mahdollista. Siinäkin tapauksessa joudutaan jälleen kysymyksen eteen siitä, mistä ilmiöstä ja voimista on todellisudessa kuitenkin kyse. ”Toispuoleisten” tutkimus pärähtäköön siis ennakkoluulottomaan käyntiin puolesta ja vastaan.

”Joka uskoo minuun(=minun opetuksiini ja Isään Jumalaan), elää vaikka olisi kuollut”, sanoi aikoinaan Jeesus Nasaretilainen. Tämäkin mahdollisuus on hyvä pitää mielessä näinä lyhytnäköisyyden päivinä.
Vainajathan eivät nouse minnekään haudoistaan kummittelemaan, mutta mikään tiede tai parapsykologia ei pysty vahvistamaan tai kumoamaan mahdollisuutta, että on olemassa”rajantakaista” persoonallista kuolemanjälkeistä elämää jossain meille tuntemattomassa muodossa, mihin myös tuo Uuden Testamentin opetus viittaa. Emme tunne kaikkia mahdollisia ”voimia”, ja ”olomuotoja”, mitä voi olla olemassa kaikessa olevaisuudessa ja kenties olemattomuudesssakin(Jumalan valtakunnassa). Tunnen kuitenkin monia selittämättömiä ”henkikokemuksia” tai vastaavia kokemuksia kokeneita, joille nuo kuolleiden ilmestymiset ja muut hämmentävät kokemukset ovat tulleet myös ilman odotuksia tai mitään tiedostamista että niin voisi tapahtua. Ilmiöitä on silloin vaikea läheskään aina selittää myöskään yksistään alitajuisilla toiveilla tai tarpeilla, vaikkakin Rosenthalin lain mukaan joissain tapauksissa(”lesket”) niiden selitys sitä kautta on myös mahdollista. Siinäkin tapauksessa joudutaan jälleen kysymyksen eteen siitä, mistä ilmiöstä ja voimista on todellisudessa kuitenkin kyse. ”Toispuoleisten” tutkimus pärähtäköön siis ennakkoluulottomaan käyntiin puolesta ja vastaan.

Kuules nyt Mörkki, minua ei ainakaan kannata yrittää käännyttää mihinkään uskontoon.

Nämä ”henkikokemukset” tiedetään kyllä…ne ovat aivan taatusti kyseisten korvien välissä tuotettua ”tavaraa”. Uskovaisillahan on tunnetusti hauras todellisuudentaju. Ei ole vaikea arvata että Mörk`in tuttavat ovat juuri tätä ”hoosianna-porukkaa”.

Uskonnothan ovat lähinnä ”uskottelemista” ja näitä uskottelupiirejä on maapallolla tuhansia joilla kaikilla on omat erityset jumalansa joiden he uskottelevat olevan kaikkein korkeimmalla ja kaikkivaltiaita.

”Ei ole yhtään suurempi ihme syntyä kahdesti kuin syntyä kerran.” Voltaire.
Raamattu kieltää henkien kanssa yhteydenpidon, siis myöntää sen olevan mahdollista. Olen henkilökohtaisesti kuullut ihmisten puhuvan vierailla kielillä sujuvasti, eikä se ollut ruotsia. Ei se myös kuulostanut kovin kansainväliseltä kieleltä. Yhden kielilläpuhujan tiedän aivan varmasti, hän ei eläissään ollut opiskellut mitään vierasta kieltä. Minulle nämä kielet olivat yhtä hepreaa, mutta ainakin kerran oli mukana tulkki joka käänsi ”profetian” suomeksi. Älkää kysykö, siitä on jo yli viisikymmentä vuotta aikaa. Tämän ns. kielilläpuhumisen jälkeen, nämä ihmiset olivat jonkun aikaa ehkä kymmenisen minuuttia taivaallisen autuaallisessa tilassa ja kiittivät vain Herraa. Eivät tainneet jälkeenpäin muistaa koko tapausta. Liekö ollut epilepsiakohtaus. Nämä henget, ”kummitukset”, jos he ovat ikinä itseään ihmisille ilmaisseet, eivät välttämättä ole kuolleiden sieluja. Raamatussa missään ei mainita, että enkeleillä olisi siipiä, tai että he olisivat naisia. Kaikilla enkeleillä on miesten nimet, vaikka olisivat sitten sukupuolettomia. Taivaallisella sotajoukolla, serafeilla ja kerubeilla on siivet. Voisiko enkelin vahingossa luulla kummitukseksi?