Olkoon sinulle tärkeää vain raha, ei luontoarvot
Ihmistä pitää kunnioittaa loppuun saakka.
On ollut surullista seurata median kautta omaisten huolta vanhukselle rakkaasta metsästä. Muistisairaalle miehelle määrätty edunvalvoja aikoo nimittäin hakkauttaa miehelle tärkeän metsän taloudellisiin syihin vedoten. Tapauksesta voi lukea lisää Helsingin Sanomista.
Tilanne on siis käsittääkseni tällainen:
Muistisairaalle, 89-vuotiaalle miehelle on määrätty sinänsä normaaliin tapaan edunvalvoja, jonka lakisääteinen tehtävä on ”edustaa päämiestä, eli edunvalvottavaa henkilöä niissä asioissa, joissa hän ei ole itse alaikäisyytensä tai muun, yleensä terveydellisen syyn vuoksi kykenevä itse valvomaan etujaan tai hoitamaan asioitaan”.
Edunvalvottavalla miehelle on vanha, luonnontilainen metsä, joka miehen sukulaisten mukaan on hänelle hyvin rakas ja jonka luonnontilaisuutta hän on ollessaan kunnossa nimenomaan varjellut. Edunvalvoja ei ota tätä huomioon, vaan hän on ottanut yhteyttä paikalliseen metsänhoitoyhdistykseen, joka on määrittänyt puumassan rahallisen arvon ja tuoton kannalta optimaalisen kaatohetken. Metsä saa mennä, muulla ei ole väliä.
*
Kun tuntematon ihminen pistetään vahtimaan toisen henkilön etuja, ei hän tietenkään tunne päämiehensä elämänhistoriaa tai ehkä juuri arvojakaan, jos ei ala erikseen niitä selvittelemään. Ja mihin me länsimaiset nykyihmiset niin turhan usein tarraamme, kun puhumme ”eduista”? Rahaan. Edunvalvoja ei kykene tunnustamaan metsälle mitään muuta arvoa kuin rahassa mitattavan.
Tämä on väärin: ihmistä pitää kunnioittaa loppuun saakka. Vanhalle, muistisairaallekin ihmiselle pitää antaa mahdollisuus moninaiseen arvomaailmaan, ei pelkkiin rahassa mitattaviin hyödykkeisiin. Ei hänen etunsa voi olla pelkkää rahaa.
Joku ehkä sanoo, ettei muistisairaalle asialla ole enää mitään väliä. Haluaisitko itseäsi kohdeltavan noin? HS:n jutun mukaan vanhuksella ei myöskään ollut sellaista rahapulaa, johon metsän kaatamisesta saatavat rahat tarvittaisiin.
Toinen iso ajatteluvirhe on metsänhoitoyhdistyksen ottaminen mukaan kuvioihin. Itselläni on, myönnetään, todella huono käsitys metsänhoitoyhdistysten vaikutuksesta Suomen metsien tilanteeseen. Metsänhoitoyhdistykset ajoivat pitkään avohakkuulinjaa ja velvoittivat metsänomistajia siihen. Ne näkevät metsät pelkästään puupeltoina, joilla ei ole kuin taloudellinen arvo. Vielä muutama vuosi sitten metsänomistajien oli myös pakko kuulua niihin.
Täällä kotikaupungissani Keravalla koin pari vuotta sitten järkytyksen, kun paikallinen metsänhoitoyhdistys päästettiin neuvomaan kaupunkia pienten kaupunkimetsien ”hoitamisessa”. Kerava on maantieteellisesti hyvin pieni paikkakunta, jossa luonnolle on tilaa kovin vähän. Sellaisella alueella metsillä on ehdottomasti jokin muu kuin taloudellinen arvo. Asukkaiden kokemuksen elinympäristöstään pitää olla arvokkaampi kuin metsänhoitoyhdistyksen käsityksen metsistä teollisuuden raaka-aineena. Pienten metsälänttien hakkaaminen järeällä kalustolla ei sitä paitsi varmastikaan ollut taloudellisesti järkevää.
Joku tutkiva journalisti saisi penkoa kunnolla metsänhoitoyhdistysten historiaa ja tekemisiä.
Miksi yhteiskuntamme ei pysty antamaan luonnolle muita kuin taloudellisia arvoja? Odotan kovasti piakkoin ilmestyvää tutkija Panu Pihkalan kirjaa luonnon muutoksiin ja tuhoon liittyvästä ympäristöahdistuksesta. Siitä pitäisi puhua enemmän.