Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Oisko jollain jotain kysyttävää?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 2.1.2013 14:52

Tuoreimman Yliopisto-lehden (12/2012) Puheenvuoro-palstalla on aloiteltu keskustelua siitä, kuinka väitöstilaisuuden yleisöä voisi aktivoida.

Keskustelun avasi maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, jonka mielestä yleisön osallistuminen keskusteluun toisi väitöstilaisuuksiin draaman kaarta ja ylipäätään korostaisi tilaisuuden merkitystä. Samoin vastaväittäjän tulisi Teivaisen mielestä ottaa yleisön kommentit huomioon tilaisuuden lopussa esittämässään loppulausunnossa.

Väitöstilaisuuden lopussa, kun vastaväittäjä on jo kysymyksensä kysynyt ja esittänyt oman loppulausuntonsa, väittelijä pyytää yleisöä avaamaan suunsa: ”Tämän jälkeen kehotan niitä läsnäolijoita, joilla on jotakin huomauttamista, pyytämään puheenvuoron arvoisalta kustokselta.”

Yleensä kukaan ei sano mitään. Tähän Teivainen haluaisi muutoksen.

Nyt väitöstilaisuus on kuin kirkkohäät, joissa pappi kysyy, onko kellään mitään parin vihkimistä vastaan. Eihän sellaisen kysymyksen kohdalla uskalla edes yskäistä.

Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson vastaa Teivaiselle vielä samassa Yliopisto-lehdessä. Hän pyytää ehdotuksia väitöstilaisuuksien elävöittämiseksi. Wilhelssonin mielestä julkinen väitöstilaisuus ei saa olla pelkkä muodollisuus.

Nykyään väitöstilaisuudesta on nimenomaan tekemällä tehty pelkkä muodollisuus. Tilaisuudet pyritään pitämään lyhyinä: vaikka kesto keskusteluineen saisi ohjeiden mukaan olla enintään kuusi tuntia, yleensä tilaisuus on ohi jo 1,5 – 2 tunnin jälkeen. Vastaväittäjän loppulausunto on käytännössä kirjoitettu valmiiksi, eikä väittelijän esiintymisellä väitöstilaisuudessa ole siihen vaikutusta.

Poikkeuksia on: Paavo Huttusen väitöstyö, josta olen muutaman kerran kirjoittanut, herätti keskustelua väitöstilaisuudessa, ja tiedekunta otti ”ylimääräisten vastaväittäjien” näkemykset huomioon tehdessään päätöksiä väitöskirjan kohtalosta. Ihan ketä tahansa huutelijoita nämä henkilöt eivät olleet, vaan professoreja ja dosentteja, tiedeyhteisön hyvinkin täysivaltaisia jäseniä.

Toki väitöstilaisuus on julkinen tilaisuus, kaikille avoin, eikä keskusteluun osallistuminen saa vaatia oppiarvoa.

Mutta niihin ehdotuksiin: kuinka väitöstilaisuuksiin saataisiin aitoa keskustelua? Alla muutama ajatus.

Minun kokemukseni väitöstilaisuuksista ovat vain tietyiltä aloilta sekä pitkälti jo vuosien takaa, joten voi olla, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan tai ovat joillain aloilla jo valmiiksi erilailla.

  • Keskustelevaan väitöskulttuurin kasvetaan pikkuhiljaa, ja siksi muutoksen pitää lähteä alhaalta, viimeistään jatko-opintojen alkumetreistä. Tohtoriopiskelijoilla on usein mahdollisuus saada opintopisteitä seuraamalla seminaarisarjoja. Samoin väitöstilaisuuksiin osallistumisesta pitäisi saada opintopisteitä. Opiskelijat siis saleihin pitämään ”luentopäiväkirjaa” väitöstilaisuuksista. Jokaiselle myös velvoite esittää väittelijälle kysymys.
  • Jos kaikki keskustelu ohjataan väitöstilaisuuden loppuun, ei kukaan enää uskalla avata suutaan parin tunnin arvokkaan vaitiolon jälkeen. Voisiko jo väittelijän johdantoluennon, lectio precursorian jälkeen olla kyselymahdollisuus? Vaivautunut hiljaisuus pitää poistaa tilaisuudesta. Tietysti on tärkeä pitää huoli siitä, ettei tilaisuus veny liikaa, väittelijä väsy heti alussa tai keskustelu hakeudu sivupoluille. Kustoksen pitää siis olla tarkkana.
  • Mahdollisuus käyttää useampaa kuin yhtä vastaväittäjää pitäisi ottaa useammin käyttöön. Tällöin keskustelu voisi olla nykyistä elävämpää ja riski siitä, että vastaväittäjä on keskustelijana onneton, pienempi. Rutiinomainen ja paperista luettu vastaväittäjän osuus ei houkuta yleisöäkään keskustelemaan. Samoin vastaväittäjän loppupuheenvuoro pitäisi siirtää tilaisuuden loppuun, nyt sen hetki tulee jo ennen mahdollisia yleisöpuheenvuoroja.
  • Erilaisen väitöskulttuurin tukeminen: opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden kannustaminen mukaan väitöstilaisuuksiin. Varsinkin aloilla, joilta väitellään paljon, väitöstilaisuuksissa on mukana kovin vähän väkeä. Tilaisuuksia voisi järjestää muulloinkin kuin perinteisesti perjantaisin, niin yleisöä riittäisi joka tilaisuuteen.
  • Onnistumisen väitöstilaisuudessa pitäisi myös näkyä. Toiset väittelijät vaikuttavat väitöstilaisuuksissa kovin perehtyneiltä tieteenalaan, mutta toiset tuntuvat unohtaneen omatkin tekemisensä. Hyvästä suoriutumisesta väitöstilaisuudessa pitäisi jollain tapaa palkita. Kustoksen ja vastaväittäjän pitäisi antaa lausunnoissaan nykyistä enemmän tilaa sille, kuinka väittelijä puolustaa työtään. Entä jos perustettaisiin palkinto, jonka voisi saada puolustamalla väitöskirjaansa hyvin? Väitöskirjan arvosanalla ei sinänsä olisi väliä, ja palkintoa voisi väittelijälle esittää vaikkapa kustos.

Lisäideat ovat tervetulleita! Lupaan koota ne yhteen ja välittää sopivalle taholle.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Tähän mennessä parhain kuulemani syy on se, että jos menee kysymään väittelijältä jotain, hän vastauksensa jälkeen on velvollinen esittämään kysymyksen esittäjälle kutsun saapua väitöksen kunniaksi järjestettävään akateemiseen iltajuhlaan karonkkaan, mutta kysyjän on etiketin mukaisesti yhtä kohteliaasti kiittäen siitä kieltäydyttävä.
Pitäneekö paikkansa, en mene takuuseen. Väitöksissä mukana olleena myönnän suomalaisten korkean koulutuksen saaneiden ammatti-ihmisten tuppisuisen mukana elämisen taidon tässä asiassa.

Pieniä askeleita keskustelevampaan suuntaan olen nähnyt käytössä TKK:lla eli nykyisessä Aallossa.

Väittelijän loppukysymyksen jälkeen jotkut kustokset kysyvät vapaamuotoisemmin, onko kellään kysymyksiä tai muita kommentteja – tämän jälkeen joku on joskus uskaltanut kysyäkin jotain.

Lisäksi väitöksiin on saatu yleisöä sillä, että ainakin ko. väitöksestä vastaavan laboratorion tutkijoilla ja harjoittelijoilla on ollut tapana tulla seuraamaan väitöstä. Yleisöä on välillä tullut myös lähellä sijaitsevista muista laboratorioista ja tutkimuslaitoksista, jos aihe on yhtään osunut omalle tontille. Riippuu tietysti paljon alasta, miten paljon yleisöä tällä tavalla on mahdollista saada. Jos jatko-opiskelijoilta edellytettäisiin muutaman väitöksen seuraamista, tämä todella saattaisi parantaa tilannetta.

Väittelijä voi myös rohkaista keskustelua sopimalla siitä etukäteen jonkun yleisöön tulevan kanssa, esim. ehdottamalla kysymyksen esittämistä tulevaisuuden käytännönsovelluksista tms. kansantajuista, joka laskee kysymyksen esittämisen rimaa ja herättelee taas niidenkin kuulijoiden mielenkiintoa, jotka eivät ehkä ole täysin pystyneet seuraamaan väitöksen aikaista keskustelua.

Taitaa ongelma palautua kouluopetukseen. Ainakin ennen vanhaan luokassa piti osata olla hiljaa, esitelmiin ei välihuutoja sallittu, keskustelua tuskin syntyi muulloin kuin uskoktotunneilla.

Vertaus vihkimisen on hyvä! Sehän siinä oikeastaan on kyseessä. Toisaalta kun väitöstilaisuus on pitkälle kehittynyt tarkoin nyanssein, on vaikeaa lähteä uudistamaan nykyistä kaavaa. Hyvältä ratkaisulta kuulostaisi yleisökysymykset lektion jälkeen – tällöin jäisi vielä mahdollisille lisävastaväittäjille tilaa loppuun.

Nythän kaikki yleisön kommentit väitöskirjaa kohtaan pidetään automaattisesti kritiikkeinä – tämä on tärkeää sikäli, että väitöskirjan hyväksymisessä nämä voidaan myös ottaa huomioon, kuten Huttusen tapauksessa. Toisaalta harmillistahan on noin hyvää tilaisuutta käyttää pelkästään akateemiseen askelkuviointiin, joten jos hyvin erotetaan yleisön kysymykset ja vastaväitteet toisistaan, sehän vain piristäisi.

En ole saanut vielä luettu Teivaisen tekstiä, mutta intuitiivisesti sanoisin että tässä on myös suuria tieteidenvälisiä eroja. Historiaan tai kasvatustieteeseen on kadunmiehen huomattavasti helpompi esittää kysymyksiä kuin klassilliseen filologiaan tai molekyylibiologiaan. Vertaiskeskusteluun en ”yleisökysymyksiä” käyttäisi – tähän on mahdollisuuksia laitoksen omissa seminaareissa ja toisaalta laajemmin kongresseissa ja tapaamisissa ja niiden on syytä kuulua tohtorikoulutettavan koulutukseen jo ennen väitöstä.