Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Nuoriso! Musiikkinne on tylsää.

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 27.7.2012 10:30

Ennen kaikki oli paremmin. Musiikki oli monisävyistä, melodiat taidokkaampia ja sointukulku monipuolisempaa kuin nyt. Nykymusiikki on tylsää, ja kaikki kappaleet kuulostavat samalta. Sitä paitsi nuoriso kuuntelee sitä liian kovaa.

Vetoan tutkimustuloksiin. Espanjalaisen yliopiston tutkijat analysoivat pop-musiikin rakennetta vuosilta 1955 – 2010 ja esittivät yllä olevat johtopäätökset.

Analyysiin päätyi kaikkiaan lähes 500 000 kappaletta 45 000 artistilta. Aineistoa voi tutkailla avoimesta Million song dataset -tietokannasta.

Musiikin sointimaisema oli monipuolisimmillaan 1960-luvulla, mutta siitä lähtien se on tasaisesti yksinkertaistunut. Eri soittimet tuottavat erilaisia soinnin sävyjä, ja yksi syy sävyjen vähenemiselle on varmaankin käytettävien soittimien väheneminen sekä vaatimus tietynlaiselle soinnille.

Samoin musiikin rakenne on yksinkertaistunut. Vaikka nyt käytetään esimerkiksi samoja sointuja kuin ennen, tapa käyttää niitä on yksipuolistunut. Musiikista puuttuu halu tai uskallus kokeilla ja luoda uutta. Kappaleiden sointu- ja sävelkulut ovat yksinkertaisempia ja keskenään samankaltaisempia kuin ennen.

(Scientific Americanin bloginpitäjä John Matson tosin kiinnittää tässä kohdassa huomion siihen, että tietokanta sisältää enemmän tuoreita kuin vanhoja pop-kappaleita ja on mahdollista, että sinne on valikoitunut epäedustava otos 1950-1960-luvun musiikkia. Tietokantaan ovat päätyneet ne kappaleet, jotka on digitoitu, ja 2010-luvulla ihmiset pitävät tärkeinä 1950-luvun valikoimasta ehkä eri kappaleita kuin ihmiset tuolloin.)

Kolmas huomio tutkimuksessa oli, että musiikin äänitysvoimakkuus on kasvanut. Levyt siis tehdään kovaäänisemmiksi kuin aiemmin. Vaikka steroista tai kannettavasta soittimesta toki löytyy volumenappula, ilmiö ei tee musiikille hyvää. Osa äänimaisemasta katoaa. Ongelma on selitetty tässä videossa. Musiikin äänitysvoimakkuus kasvaa yhden desibelin kahdeksassa vuodessa.

Musiikillisen vaihtelun pieneneminen on osaksi varmasti suurta tilastollista harhaa. Se musiikki, jota myydään ja levitetään, on hyvin pieni osuus siitä musiikista, jota tehdään. Kokeellisuus elää ja voi hyvin. Tekniikan kehittyminen, elintason kohoaminen, globalisaatio ja internet antavat yhä suuremmalle osalle ihmisistä mahdollisuuden tehdä ja äänittää musiikkia. Toisaalta taiteessa ei ole automaattisesti ”hyvää” ja ”huonoa”. Monisävyinen musiikki ei ole lähtökohtaisesti sen parempaa kuin monotoninen – eivätkä tutkimuksen tekijät toki yritä niin väittääkään. Mielenkiintoinen tutkimus on silti. Itsellenikin läheisin musiikki on peräisin 1960 – 1970-luvuilta.

Tutkimus ”Measuring the Evolution of Contemporary Western Popular Music” ilmestyi eilen Scientific Reports -lehdessä.

Tässä musiikkia ajoilta, kun kaikki oli vielä hyvin, äänimaisema värikäs ja nuoriso kunnollista:

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Kirjoittaja mielenkiintoisella tavalla kutsuu kansainvälistä viihdeteollisuutta nimellä ”nuoriso”.

Eli nyt voidaan viimeistään lopettaa puheet, että klassinen musiikki olisi jotenkin ”absoluuttisesti oikeampaa” kuin rock- tai popmusiikki. Eli makuasioita kaikki tyynni.

Olen samaa mieltä Bad Tasten kanssa. Skrillex sun muut kuuluvat ihan myös kolmikymppisten ja vanhempienkin mankoissa, vaikka nuoriso sellaisista varmaan eniten hehkuttaakin, kun festivaalit ovat uutta ja niin edelleen. Vastaavasti teini-ikäiset voivat kuunnella Pink Floydia ja Led Zeppeliniä.

Tilastosta käy näemmä ilmi, että musiikkiteollisuus on tiedostanut sen, mikä iskee parhaiten kuluttajiin ja ruvennut hiomaan sitä. Rohkenisin silti väittää, että 2000-luvulla tehdään tuota vanhaa ”hyvää” musiikkia edelleen vähintään samoissa määrin, kuin ”silloin ennen”. Suhteutettuna muuhun musiikkiin – laajan kirjon myötä – tämä ”hyvä” musiikki on toki piiloutunut enemmän kiven alle.

Nykyisin kutsutaan musiikin nimellä mitä kummallisimpia ääniefektejä, joiden ainoana tarkoituksena tuntuu olevan ihmismielen alhaisimpien vaistojen esiin manaaminen. Länsimainen kulttuuri todella on tullut rappionsa vaiheeseen. Jos vertaa nykydiskoa 1950-luvun lavatansseihin on havaittavissa romahdusmainen kultturitason aleneminen, samalla kun koulutustaso kuitenkin on kohonnut. Tuntuu siis olevan aihetta syvään pessimismiin ihmislajin edistymismahdollisuuksien suhteen.

Kansainvälinen viihdeteollisuus, myymänne massaviihde on tylsää !!!

Yksi suuri syy massamusiikin nykyaikaiselle tasapäisyydelle on, näkemykseni mukaan, tietotekniikka.
Ensimmäinen ja tärkein kohta on globaalisuus ja saatavuus, musiikki on käyttäjille(kuulijalle) käytännössä ilmaista ja markkina-alue on koko maailma. Yksittäisiin tuotteisiin ei juurikaan satsata aikaa ja rahaa, yksittäisten tuotteiden elinaika on olematon ”vanhaan aikaan” verrattuna.
Enää ei uusille sukupolville tule omia ”suuruuksia” (rollarit, U2, metallica), johtuu lähinnä myös siitä että tarjonta on täysin infernaalista verrattuna ”vanhaan aikaan”, yksittäistä brandiä ei käytännössä pystytä rakentamaan.

Toinen syy on studiotekniikka, nykyisin tuotteita pystytään tekemään lähes ammattilaistasolla hyvinkin huokeasti (tekniset edellytykset), miinuspuolena on yleensä ammattinsa osaavan tuottajan puuttumattomuus joka ennenmuinoin toimi kehittäjänä, rönsyjen poistajana, soundien hiojana, kokonaisuuden huomioijana, dynamiikan moottorina ja välillä ”psykiatrina” soittajille että saivat parhaan terän itsestään ulos.

Hyvää ja laadukasta musiikkia toki tehdään ja paljon, nykyaikana, pointti on etteivät ne päädy massaviihteeksi. Perusviihteen käyttäjä on totutettu ns.helppoon viihteeseen ja laatumusiikki ei siihen sovi.

Kommentoin aihetta ammattimaisen (joskin vain sivutoimisen) dj:n näkökulmasta. Soitan itse sekä uutta että vanhaa kevyttä musiikkia aika laajalla paletilla.

Ensin pari huomiota datasetistä. Kyseessä on siis ”Million Song Dataset”, johon on poimittu The Echo Nest -nimisen digitaalisen musiikin palveluyrityksen 30 miljoonan kappaleen valikoimista miljoona kappaletta. Nimestään huolimatta tietokannassa on vain 464 000 kappaleen tarkemmat tiedot, jotka olivat tutkimuksen pohjana. Tämäkin on toki varsin suuri määrä, mutta jos sitä verrataan esimerkiksi CDDB-tietokantaa ylläpitävän Gracenoten noin 100 miljoonan kappaleen tietokantaan, ymmärretään että tutkimusaineisto kattaa vain pienen viipaleen kaikesta levytetystä musiikista. Olennainen kysymys onkin, onko tämä otos edustava ja ei-harhainen (nonbiased).

Biisejä ei ole tuohon miljoonaan poimittu satunnaisotannalla, vaan pyritty valikoimaan paitsi eri kriteereillä arvioituna suosituimpia että myös ”äärimmäisimpiä” (esimerkiksi hitaimmat, nopeimmat ym. kappaleet). Yksi systemaattisen virheen mahdollisuus tulee mieleen jo tässä vaiheessa: Vanhemman musiikin osalta otokseen valikoituvat ne kappaleet, jotka ovat suosittuja nykyisten kuuntelijoiden keskuudessa, siis ne jotka ovat kestäneet parhaiten aikaa, eivät suinkaan ne joita aikanaan on kuunneltu eniten. Esimerkiksi: Suomen kaikkien aikojen myydyin levy on Jari Sillanpään debyyttilevy ja myös Joel Hallikaisen iskelmädebyytti mahtuu top 5:een. Uskallan epäillä, etteivät ne ole enää tänä päivänä kuunnelluimpien 1990-luvun julkaisujen joukossa.

Tutkimuksen varsinaisista havainnoista voisi todeta, että radiokäyttöön tarkoitetun pop-musiikin osalta ne varmaankin pitävät paikkaansa. Ns. loudness war, jossa kompressoriksi kutsutun laitteen avulla musiikki saadaan kuulostamaan lujemmalta kuin kilpailevien yhtyeiden kappaleet on yleisesti tunnettu ja itseään ruokkiva ilmiö. Kun musiikkia kuunnellaan autossa liikenteen metelin yli, hieman lujempaa soiva kappale huomataan helpommin ja se jää paremmin mieleen. Klubi-dj:t ovat jo aikoja sitten huomanneet, että lujempaa soiva biisi yksinkertaisesti toimii tanssilattialla paremmin. (Jo 1970-luvulla disko-singlet julkaistiin lp-levyn kokoisina 12 tuuman singleinä vanhan 7-tuumaisen formaatin sijaan, koska näin biisi saatiin soimaan lujempaa.) Kyse ei ole pelkästään dB-mittarilla mitattavissa olevasta ilmiöstä jonka voisi kompensoida hiljempaa levyllä soivan kappaleen osalta pelkästään volume-nuppia kääntämällä vaan taustalla on myös monimutkaista psykoakustiikkaa. (Kääntäen, liian lujalle kompressoitua kappaletta ei saa siedettevän kuuloiseksi äänenvoimakkuuta hiljentämällä.)

Äänenvärin köyhtymisen osalta tarina lienee samantapainen. Ennen vanhan tuotantoketju oli täysin analoginen ja prosessissa äänistyskopista vinyylilevylle katosi alkuperäisen live-äänityksen sisältämästä ”datasta” varsin vähän. Henkilökohtaisesti pidän akustisilla instrumenteilla esitetyn äänilevymusiikin huippukautena 50-luvun loppua, juuri ennen moniraitureiden käyttöönottoa, kun yksiraitatekniikka oli hiottu huippuunsa. Levyt oikeasti nauhoitettiin niin että yhtye soitti studiossa yhdessä ja otettiin niin monta kertaa uusiksi että kokonaisuus meni halutulla tavalla. (Tai sitten ei otettu, esimerkiksi joillain suomalaisilla iskelmälevyillä kuulee selviä virheitä kuten esimerkiksi että laulaja on kumartunut hetkeksi liian lähelle mikrofonia ja ääni menee särölle sen vuoksi.) Kun moniraiturit tulivat studioihin, jokaisen muusikon soitto voitiin nauhoittaa erikseen ja tuottaja sitten valitsi otoksista mielestään parhaat ja miksasi yhteen. Toki ennen moniraitureitakin tuottaja saattoi leikellä varsinkin instrumentaalimusiikkiesityksiä haluamaansa muotoon, mutta keinot tähän olivat vähäisempiä. 60-luvulta alkoi sitten se loputtoman saundinviilaamisen voittokulku joka tappoi yksiraitakauden levytysten spontaaniuden varsinkin suuren yleisön hiteiksi tarkoitetuista levytyksistä. Jonkinlaisen huipentumansa tämä sai 80-luvun äärimmäisyyksiin asti puunatuissa AOR-levytyksissä joissa kaikki särmät on hiottu musiikista niin sileiksi ja että homma menee jo lähes huumorin puolelle.

Uusi vaihe musiikin ylituottamisessa syntyi digitaalisten studiotekniikoiden kehityksen myötä. Esimerkiksi pop-puolella suosittu ProTools-studio-ohjelmisto antaa helposti kaikelle sillä käsitellylle musiikille oman saundinsa, mikä voi hyvin selittää äänenvärin samankaltaisuutta hittibiiseissä. Siis ylipäänsä kaikensortin ylituottamisen lisäksi. Sävellysten samankaltaisuutta taas selittänee hittitehtailun ”ammattimaistuminen”. Ammattimaistahan se lienee liki aina ollut, mutta aiemmin hittimaakari perusti ratkaisunsa lähinnä omaan intuitioonsa. Nykyään hitintekijöillä on käytettävissään runsaasti kokemuksen ja tutkimusten tuomaa tietoa esimerkiksi siitä, millaiset sointukulut toimivat hyvin (http://www.youtube.com/watch?v=5pidokakU4I) ja biisejä myös testataan koekuunteluttamalla sitä potentiaalisella yleisöllä ennen julkaisua.

Mutta samaan aikaan digitaaliteknologia on mahdollistanut myös valtavan marginaalimusiikin räjähdyksen kun sekä teknologia musiikin tekemiseen että kanavat sen levittämiseen ovat käytännössä kenen tahansa ulottuvilla. Ja juuri tämän ilmiön epäilen näkyvän huonosti nyt puheena olevan tutkimuksen tuloksissa. Uskon kyllä, että isot mainstream-radioiden hittibiisit ovat nykyisin yksitoikkoisempia kuin aiemmin. Mutta samaan aikaan mainstream-radiot näyttelevät yhä pienempää roolia musiikin kulutuksessa ja pienimuotoisempi ja omaehtoisempi musiikin tekeminen ja kuluttaminen yhä suurempaa roolia. Ensi viikonlopun Flow-festivaalin artisteista suurin osa ei ole Suomessa sen enempää radioiden kuin levymyynninkään top-listoilla roikkunut, silti tapahtuman 50 000 päiväkävijäkohtaista lippua myytäneen jälleen viimeistään ovelta loppuun.

Laitan tähän loppuun vielä muutaman verrattain ison hittibiisin viimeisen n. vuoden ajalta jotka osoittavat mielestäni, että kyllä myös kaupallinen menestys on edelleenkin mahdollista radiosoiton muottiin sopimattomalle musiikillekin. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta mielestäni tämä osaltaan kuvaa sitä monimuotoisuutta joka nykyisessä kevyessä musiikissa jo kaupallisesti menestyneiden levyjenkin saralla tänä päivänä vallitsee:

Adele: Someone Like You http://www.youtube.com/watch?v=jCya1yiFFP4
2010-luvun luultavasti menestynein pop-stara on Adele, joka tekee herkkää, hyviin sävellyksiin ja sanoituksiin ja koskettavaan esitystapaan perustuvaa yksinkertaista ja kaunista musiikkia.

M.I.A.: Bad Girls http://www.youtube.com/watch?v=2uYs0gJD-LE
Srilankalaissyntyinen M.I.A. on 2010-luvun Madonnaksikin kuvailtu pop-ikoni joka rikkoo kaikkia kuviteltavissa olevia sääntöjä siitä miten listapoppia pitäisi tehdä.

Gotye: Somebody That I Used to Know http://www.youtube.com/watch?v=8UVNT4wvIGY
Pienen indie-artistin yllättävä nettihitti, yhteensä yli 300 miljoonaa katselukertaa YouTubessa kerännyt mainio pop-kappale joka on roikkunut sitkeästi Suomenkin single-listalla.

Eevil Stöö x KoksuKoo feat. DJ Kridlokk, Lommo & Tuuttimörkö: Streiffaa http://www.youtube.com/watch?v=GGeDuzsNAUw
Tällä hetkellä Suomen virallisen albumilistan ykkösenä roikkuu tätä kirjoittaessa Memphis-hiphoppia parodioivan Eevil Stöön tuore albumi, joka lienee maailmanhistorian vakavahenkisin huumoriräp-levy.

Bon Iver: Towers http://www.youtube.com/watch?v=t60roHM1t7o
Tämän vuoden parhaaksi uudeksi artistiksi Grammy-gaalassa valittu indiefolk-herkistelijä esiintyy ensi keskiviikkona Flow-festivaalin avajaiskonsertin päätähtenä.

Tiësto & Showtek: Hell Yeah! http://www.youtube.com/watch?v=vFQBHBUbQFU
Forbes-lehden mukaan maailman kovapalkkaisin dj (vuosiansiot 22 miljoonaa dollaria) on trance-musiikin parissa aloittanut hollantilainen Tiësto, joka on laajentanut sittemmin palettiaan muihin elektronisen musiikin tyyleihin.

Näitä luetaan juuri nyt