Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Neljä kohtaa tohtoriongelman hoitoon

Blogit Tarinoita tieteestä 13.2.2015 15:43
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tohtorit ovat pulassa. Heitä valmistuu ennätystahtia, mutta kukaan ei halua heitä töihin.

Viime vuonna tohtoreita valmistui uusi ennätysmäärä, kaikkiaan 1 860.

Samaan aikaan tohtorien työttömyys on sekin noussut uusille korkeuksille. Vuoden 2014 lopussa työttömänä oli lähes 900 tohtoria, vuotta aiemmin 200 vähemmän. Samalla kasvuvauhdilla ei mene montakaan vuotta, kunnes tohtoreita on työttömänä sama määrä kuin heitä vuodessa valmistuu.

Pahin ongelma on biotieteiden alalla. Siellä tohtorituotanto on kovaa. Tutkimukselle riittää rahoitusta ja siltä odotetetaan paljon: lääkkeitä ja parannuskeinoja sairauksiin, uusia innovaatioita niin kansantalouden kuin vaikkapa ilmastonmuutoksen parantamiseksi.

Kun tutkimusta tehdään paljon, myös tohtoriopiskelijoille riittää kysyntää. Käytännön tutkimushan pyörii pääasiassa väitöskirjaansa tekevien jatko-opiskelijoiden käsivoimilla.

Valmistuttuaan tohtorit eivät työllisty. Heidät koetaan ”liian akateemisiksi”. Tästä on vaikea löytää kunnon dataa (muuta kuin se tosiseikka, että työttömien tohtorien määrä kasvaa koko ajan), mutta liikkuu paljon juttuja siitä, kuinka työnhaussa tohtorit sivuutetaan ”liian teoreettisina” ja ”käytännön työelämästä etääntyneinä”.

Ongelma on joka tapauksessa sen verran abstrakti, että siihen on vaikea tarttua. Yliopistot ovat tehneet ainakin jonkun verran töitä sen ratkaisemiseksi. Erilaisia urapolkutapahtumia on tarjolla opiskelijoille, ja jo työelämään siirtyneitä alumneja houkutellaan mukaan mentoroimaan paikkaansa yhteiskunnassa etsiviä jatko-opiskelijoita.

Liike-elämässä on jotain vikaa, jos se kaihtaa tohtoreita. Tohtorit eivät ole ”liian teoreettisia”: tutkimuksen teko on ennen kaikkea käytännön työtä ja sen hyvää suunnittelua. Tutkimus on aineiston keruuta ja järjestämistä, tiedonhakua, raportointia, verkostojen luomista, puhumista erilaisille yleisöille. Tohtoriksi valmistuneella on tarjota osoitus pitkäjänteisyydestään, sitoutumiskyvystään ja analyyttisesta osaamisestaan.

Ehkä suomalainen sivistys on kuitenkin ohutta eikä koulutusta vieläkään arvosteta. Vitsailemme ”päivystävillä dosenteilla” tai akateemisten vieraantuneisuudella tosielämästä. Ilmeisesti ajatus on, että paperikoneen käyttäjällä olisi maailmasta jokin syvempi ja todempi käsitys kuin sosiologiasta väitelleellä tohtorilla.

Ja tällainen ajatus tosiaan tuntuu olevan vallalla. Teknologiateollisuus esitti juuri yliopistojen määrän puolittamista, jotta jäljelle jäävät ”palvelisivat paremmin elinkeinoelämää”.

Hallituksen tutkimus- ja innovaationeuvosto puolestaan ehdotti, että tulevaisuudessa yliopistojen rahansaannin ehtona olisi tutkijoiden määrän vähentäminen.

Käytännössä toimenpide kohdistuisi juuri väitöskirjatutkijoihin – muunlaisia tutkijoita yliopistoissa on oikeastaan kovin vähän, ja heidän vähentämisensä vähentäisi suoraan myös opetushenkilökuntaa. Tohtoriopiskelijoiden määrän raju pieneneminen taas näkyisi tehdyn tutkimuksen vähenemisenä ja kaventumisena.

Hallitus ja liike-elämä eivät Suomessa arvosta tutkijoita tai tutkimusta. Niiden ihannemaailmassa tutkimus on pelkästään soveltavaa ja sitä tehtäisiin tarpeen vaatiessa: yliopistot odottaisivat toimeksiantoja liike-elämältä tai hallitukselta ja sitten käynnistäisivät nopeita projekteja kapea-alaisen kysymyksen selvittelyyn.

Perustutkimus loistaisi poissaolollaan, tohtoreita ei tarvitsisi kouluttaa kuin sen verran, että yliopistoihin riittäisi opettajia ja projektinvetäjiä.

Suomea ei auteta sillä, että tohtorien, tutkijoiden ja yliopistojen määrä painetaan mahdollisimman alas.

Jos olisin diktaattori, mitä tekisin suomalaiselle tohtoriongelmalle?

Jotain tällaista: 

1) Rahanjakoa tutkimukselle pitäisi muuttaa niin, että jo väitelleiden tutkijoiden, post-docien, osuus suhteessa väitöskirjatyöntekijöihin kasvaisi selvästi. Tämä vähentäisi hieman väittelevien määrää, turvaisi työpaikkoja jo väitelleille ja turvaisi tutkimuksen jatkuvuuden.

2) Pitäisin yliopistojen määrän ennallaan. Nimenomaan paikallisuus ja yhteys maakuntiin on tärkeää, jos halutaan tohtoreiden löytävän paikkansa liike-elämässä. Ajatus on jo nyt ollut yhtenä taka-ajatuksena korkeakoulujen hajasijoitukselle, eikä se välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se on kuitenkin liian tärkeä seikka unohdettavaksi.

3) Peräänkuuluttaisin liike-elämältä asennemuutosta tohtorien työllistämiseen. Suuryrityksessä, joka ei löydä kaikista korkeimmin koulutetulle asiantuntijalle käyttöä, on jotain vikaa. Nyt journalistit vahtaavat esimerkiksi naisten määrää yritysten johtoportaissa. Samalla tavalla voitaisiin puhua tohtorien osaamisen hyödyntämisestä.

4) Kannustaisin kaikin keinoin tutkijoita yrittäjiksi. (Nimenomaan kannustaisin, en pakottaisi.) Yrittäjyys ei ehkä sovi kaikille, ja nykyään yrittäjyys on monelle irtisanotulle nimenomaan pakkoyrittäjyyttä.

Kuitenkin ajattelen, että työmarkkinoiden muuttuminen korkeaa koulutusta arvostavaksi vaatii niin perusteellista ajattelutavan muutosta, että tutkijankoulutuksen saaneiden täytyy olla hyvin konkreettisesti itse mukana muutosta tekemässä.

Tohtoreilla pitäisi olla tarpeeksi osaamista, analyyttista kykyä ja itseluottamusta siihen, että he rakentavat ekolokeronsa yhteiskuntaan.