Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Muutamia huomioita musiikista ja tunteista

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 11.3.2012 20:08

Olen ennenkin kirjoittanut musiikista ja sen vaikutuksista ihmisaivoihin. Suomessa alan tutkimus on varsin dynaamista, mikä on hyvä syy palata aiheeseen silloin tällöin.

Suurin syy kiinnostukseeni musiikkia kohtaan on toki pelkkä henkilökohtainen viehtymys. ”Käytän” musiikkia paljon esimerkiksi helpottamaan kirjoittamista: jos kirjoitan romaaniin kohtaa, jossa vallitsee tietty tunnelma, oikean musiikin avulla tunnelma ja tunnetila on helppo pitää yllä.

Musiikin ja tunteiden yhteyttä on tutkinut muun muassa professori Tuomas Eerola Jyväskylän yliopistosta. Eerolalla on blogi, jossa hän kirjoittaa suomeksi ja kansantajuisesti tutkimusalastaan. Moisen käytännön toivoisi leviävän mahdollisimman laajalle tutkijapiireissä.

Eerolan Topics in Cognitive Science -lehdessä julkaistu tuore artikkeli käsittelee musiikin herättämiä tunteita ja sitä, kuinka asiaa voisi ennustaa.

On selvää, että musiikki saa kuulijassaan aikaan tunteita ja pitää yllä tunnetiloja, mutta sitä, millaisia tunteita minkäkinlainen musiikki aiheuttaa, ei ole juuri yritetty mallintaa. Aiheuttaako musiikki samanlaisia tuntemuksia kaikissa kuulijoissaan? Mitkä musiikin ominaisuudet ovat tunteiden kannalta ratkaisevia: tempo, sävy, sävellaji, harmonia ja voimakkuus ehkä? Voitaisiinko vaikutuksille kehittää jonkinlainen laskennallinen malli?

Eerola on mallillaan saanut ennustettua musiikin herättämät tunteet 60-90 prosenttisesti oikein. Vaikeutta kokeisiin tuo toki se, että eri tunteiden määrittely tai erottaminen toisistaan ei ole helppoa edes tilanteissa, joissa koehenkilöt saavat itse raportoida tunteensa.

Eerola on tutkinut myös sitä, vaikuttavatko persoonallisuuspiirteet musiikin kokemiseen. Tulokseksi on saatu ainakin, että hyvin empaattiset ihmiset kokevat instrumentaalimusiikin surullisuuden voimakkaampana kuin vertailuryhmä. Omavalintainen, tuttu ”surullinen” musiikki sai kaikki koehenkilöt surullisiksi.

Mikä surullisessa musiikissa viehättää meitä? Eerola selittää, että surullinen musiikki luokitellaan usein kauniiksi, ja sen suru koetaan enemmänkin positiiviseksi haikeudeksi kuin ahdistukseksi. Surullisen kappaleen kuuntelu on ympäristön tuottama hallittu ja huojentava surukokemus. Aivojen limbisen järjestelmän kautta surullinen musiikki vaikuttaa jopa kehon hormonituotantoon.

Surullisen musiikin viehättävyys on toki henkilöstä kiinni. ”Uusille virikkeille avoimuus sekä empaattisuus näyttäisi korreloivan surullisesta musiikista pitämisen kanssa. Ne meistä jotka haluavat altistua haastaviin ja myötäelämistä vaativiin surullisen musiikin kokemuksiin, nauttivat näistä tilanteista enemmän”, Eerola kirjoittaa.

Tanskalaisen Aarhusin yliopistosairaalan tutkijat puolestaan ovat keskittyneet magneettikuvaamaan musiikin kokemisen hetkeä. (Tässäkin tutkimuksessa on pari suomalaista tutkijaa mukana.) He vertailivat duuri-, molli- ja dissonanssi– eli riitasointujen vastetta aivoissa.

Molli ja dissonanssi näkyivät duuriin verrattuna voimakkaampana vasteena useilla aivojen alueilla, muun muassa mantelitumakkeessa ja aivorungossa. Vasteet aivoalueilla käynnistyivät jo yksittäisestä soinnusta. Kokeneiden muusikkojen ja ”maallikkojen” välillä ei tuloksissa ollut eroa. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta, sillä musiikin aktiivinen harrastaminen muokkaa aivoja muuten suhteellisen paljon.

Onkohan musiikin kyky herättää tunteita syy siihen, että musiikista on tullut niin olennainen osa kulttuuriamme?

Ohessa muutama tunne nautittavaksenne.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Suomalaiset poppia ja iskelmää soittavat radiokanavat soittavat valitettavasti jatkuvalla syötöllä samoja puhkikuluneita kappaleita, joissa laulajat – myös miesrääkyjät – itkevät masentuneella äänellään menetettyjä rakkauksia tai surkean kovaa kohtaloa. Sellaista roskaa, jos erehtyy kuuntelemaan liian pitkäksi aikaa, kyllä siinä kovempikin yksilö masentuu.

Itse jouduin hälyisässä avokonttorissa torjumaan naapurin jatkuvaa hössötystä ja kotipuheluterrorismia korvalappukuulokkeilla ja radiokanavan kuuntelulla. Aluksi suomipoproskan kuuntelu tuntui hyvältä idealta, varsinkin kun en ollut pitkään aikaan kuunnellut radiota, ja se auttoi keskittymään intensiivisesti työskentelyyn. (Tosin kaupalliset mainokset ja juontajien turha ylimieliseltä kuulostanut kaikkitietävyys häiritsi tiuhaan keskittymistä.) Lopulta kuitenkin nuo jatkuvat samat, masentavat ’onko isi taivaassa, niin kuin luvattiin’- ja ’oi, sydämeni särkyy’-biisit alkoivat vaikuttaa alitajuisesti, joten alakuloiseksi ja pahasti alavireiseksihän niistä lopulta tuli.

Miksi suomalaiset musiikkikanavat soittavat samoja surkeita, masentavia kappaleita jatkuvalla syötöllä, ja miksi Suomessa ei osata tehdä innostavaa, iloisempaa musiikkia? Onko tarkoituksena, että masennuslääketehtaat ja hautaustoimistot saavat lisää asiakkaita?

Pankaapa soimaan Sibeliuksen Valse Triste tai Beethovenin Fur Elise niin tiedatte mita on surullinen musiikki. Kertomuksia menetetysta rakkaudesta.

Suomalaisesta musiikista olen muuten samaa mielta. Halya.

Eiköhän tuo merkitys synny aina vastaanottajassa ja ole historiallinen, siis kulttuurisidonnainen, henkilökohtaisten erojen lisäksi.
Riippuu tietysti musiikistakin; enpä usko kevyen musiikin yksinkertaisuudellaan ketään erityisesti älyllistäneen. Viime viikonvaihteessa yritin itse lukea Hellaakoskea iskelmämusiikki taustana, eikä siitä tullut yhtään mitään. Oli pakko vaihtaa klassisen kanavalle.

Onko video Tiinan mielimusiikkia?

Mussa se herätti ristiriitaisia tunteita. Yleensä ottaen tykkään tuontyyppisestä, mutta yhdellä kuuntelukerralla tämä kuulosti… jotenkin… hieman liian tehdyltä, liian steriililtä. Ehkä muutaman kuuntelukerran jälkeen tuo tunne poistuisi. Varmaan keikalla tuo kuulostaa hyvältä, sillä siellähän ei pääse liikaa viilamaan biisejä, vaan hommassa on aina Liveä.

Yleensäkin tuntuu että musiikin vaikutus on melko lailla erilainen, jos sitä kuunnellaan riittävän lujalla äänenvoimakkuudella, kuten rock-konserteissa yms.tapahtumissa. Kun musiikin ikäänkuin tuntee koko kehossaan se kyllä vaikuttaa eri tavalla. Kirkoissa ja kappeleissa tämän tuntee hyvin, kun matalat urkuäänet suorastaan tärisyttää paikkoja ja saa mielenkin jollainlailla ylenemään tavallisesta arki-ajattelusta hetkeksi aikaa pois.

Olen musiikin kuuntelijana kehitellyt täysin epätieteellisen kolmijaon: on taivaallista, maallista ja helvetillistä musiikkia. Taivaallisen musiikin kategoriaan luen esim. Sibeliuksen viulukonserton, useita Schubertin liedejä ja joitakin ooppera-aarioita. Nämä kohottavat sielun ylimaallisiin korkeuksiin ja antavat aavistuksen jostakin ihmistä suuremmasta. Maallista musiikkia edustavat esim. reippaat marssit, haikeat valssit ja tuliset tangot, joita on mukava kuunnella, mutta jotka eivät kaipaa erityistä syventymistä. Helvetillistä musiikkia on sellainen ääntely, joka aiheuttaa ahdistuneisuutta ja pakoreaktioita, kuten esim. hevi- ja metalli musiikki.

Kuntoilussahan voi käyttää musiikkia suoritusten parantamiseen. Joissakin kilpailulajeissa musiikin kuuntelu korvakuulokkeista johtaakin suorituksen hylkäämiseen. Tosin silloin taustalla saattaa olla pelko, että urheilija on saanut kilpailun aikana ylimääräistä tilannetietoa ja ohjeistusta valmentajaltaan.

Sanoitus vaikuttaa myös musiikin mieliala- ja keskittymisvaikutukseen. Jos kuulija ei ymmärrä englannin kieltä, hän voi vallan mainiosti masentumatta kuunnella surullisesti sanoitettuja eglanninkielisiä kappaleita, kunhan niiden rytmi, sävelkulku, tms. ei ahdista. Kotikielisten kappaleiden kuuntelu sen sijaan saattaa haitata keskittymistä vaativaa työtä.

Käsittääkseni yhdysvaltalaiset sotilaat kuuntelivat Irakissa sotiessaan väkivaltaisesti sanoitettuja ja aggressiivisilta kuulostavia kappaleita, jotta tappamisesta tuli helpompaa ja ’nautittavampaa’ peliä. Marssimusiikkia ja mahtipontisia kappaleita on jo vuosisatoja käytetty taistelufiiliksen nostattamiseen niin paraatimarsseissa, sodankäynnissä kuin vallankumousmellakoissakin. Lännenelokuvissakin intiaanien vainoamat poloiset ilahtuivat uuteen puolustustahtoon, kun kuulivat ratsuväkisotilaan trumpetin soittoa.

Entäkö vieläkö lapsille lauletaan rauhoittavaa ja sykettä laskevaa tuutulaulua, vai onko senkin korvannut musiikkitelevision kurjistava rokkiroska?

Musiikilla voi luoda tunnelmaa isommallekin porukalle ja samalla ’tahdistaa’ sen tuntemuksia. Esimerkiksi lapsuudesta tuttujen virsien veisuu kirkossa voi olla tunteikas kokemus. Tuskin kovin moni kävisi pakollisten tapahtumien lisäksi kirkossa kuulemassa pelkästään kirkkoherrojen tylsiä saarnoja, vaikka papit voivat itselleen muuta uskotellakin. Tuttu musiikki tuo lapsuuden muistot mieleen ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Isossa porukassa on innostavaa laulaa tai vaikka hyräillä mukana. Koko hengityselimistö ja muukin keho saa osakseen laulun luomaa värähtelyä ja liikuntaa.

Ja mitäpä olisivat kauhuelokuvat ilman niihin varta vasten sävellettyä ahdistavaa musiikkia? Pelkkää mykkäkomediaa.

Musiikki on oivallinen väline eskapismiin:pääset irti todellisuudesta.Lisäksi esim rock-lyriikoiden symbolismia on hieno yrittää tulkita.

Näitä luetaan juuri nyt