Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Mua sattuu enemmän!

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 26.1.2012 20:43

Voiko kipukokemuksia vertailla? Eikö kivun voimakkuus ole väistämättä subjektiivinen asia?

Scientific American kirjoitti muutama päivä sitten miehen ja naisen kipukokemusten eroista. Naisen kipu on lehden mukaan vahvempaa kuin miehen. Artikkeli perustui tutkimukseen, jossa vertailtiin eri sairauksiin liittyvän kivun voimakkuutta.

Kipukokemuksen vertailu ”kyselytutkimuksena” on hirvittävän hankalaa. Kahden eri ihmisen kokemalle kivulle on vaikea löytää yhteistä mitta-asteikkoa, ja toisaalta on hankala saada varmuutta siitä, että kivun aiheuttaja on täsmälleen samanlainen. Jos reumaa sairastavat naiset ovat kivulloisempia kuin miehet, voi tulos kertoa paitsi kipukokemuksen, myös sairauden etenemisen eroista sukupuolten välillä.

Se, kuinka yksittäinen ihminen kokee kivun, vaihtelee tilanteesta toiseen. Yleinen viretila, terveydentila sekä mieliala vaikuttavat varmasti.

Kivun sukupuolieroja on monesti tarkasteltu vain vertaamalla kivusta kertovien miesten ja naisten määriä esimerkiksi tiettyä tautia sairastavien joukosta. Kivun voimakkuutta on tarkasteltu paljon vähemmän.

SciAmin esittelemässä, alun perin Journal of Pain -tiedejulkaisussa ilmestyneessä tutkimusraportissa oli mukana 11 000 potilasta, jotka arvioivat kokemaansa kipua asteikolla 0-10. Kaikkiaan 250 eri lääketieteellisessä tilassa näkyi sukupuolieroja kivun voimakkuudessa. Naisten kokema kipu oli keskimäärin 20 prosenttia miesten kipua voimakkaampaa.

Entä jos naisen on vain miestä helpompi kertoa voimakkaasta kivusta?

Sukupuolten erilainen taipumus kertoa kivusta yritettiin toki ottaa huomioon yhtenä selittävänä tekijänä. Koska otos tutkimuksessa oli noinkin suuri, tutkijoiden mielestä yksinkertaisin selitys kuitenkin on, että naiset todella kokevat kivun voimakkaampana kuin miehet.

Syiden pohtiminen on mielenkiintoista. Löytyykö kipualttius ruumiinrakenteesta, geeneistä tai vaikkapa neurologisista eroista? Entä onko erolla jokin evolutiivinen tausta – ehkä metsästävät ja taistelevat miehet tarvitsevat korkean kipukynnyksen, mutta naisten pitää aistia kipu herkästi esimerkiksi turvatakseen sikiön kehityksen?

Kipututkimuksia tehdään muuten paljon koe-eläimillä. Se on mielestäni yksi eettisesti kyseenalaisimmista genreistä eläinkokeiden joukossa.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Mies on suunniteltu taistelemaan, puolustamaan vaimoaan ja perhettään. Siinä taistelussa pitää olla karaistunut, kylmähermoinen. Nainen, tunneoliona ja kissaan verrattavissa olevana arvaamattomana ja tuntemattomana, on elämänsynnyttäjänä ja lasten hoivaajana kehittynyt tunteiltaan, niin henkisiltä kuin fyysisiltakin herkemmäksi. Naisen vaistoistahan ei saa puhua joutumatta sensuroiduksi, mutta kokemus opettaa, että molempia ja erilaisia tarvitaan, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, kun puhutaan tasa-arvosta, mitä ei ole olemassakaan. Arvo voi olla yhtä suuri, yhtä arvokas, mutta ei tasan. Se on poliitikkojen uusiokieltä.

Kipu on sellainen, kuin sen koetaan olevan.
Miespuolisella tuttavalla oli selkänikamat röntgenkuvassakin sellaisessa kunnossa leikkauksen ja nivelien metallilukituksien jälkeen, että näkymän saattoi kuvata olevan ”vinksin vonksin.”
Kovat jatkuvat kivut, joita vahvimmatkaan kipulääkkeet eivät peittäneet.
Niinpä vain jatkoi elämäänsä, ja kertoi oppineensa jonkin verran olemaan kiinnittämättä huomiota koko asiaan.
Itse arvelen kokeeni niin kovia kipuja, että vielä kovempia ei olekaan, tai jos on, niitä seuraa välitön kuolema.
Perusäijänä vain kärsimällä kärsin, eikä lääkäriin menosta puhettakaan.
Mielestäni kiputuntemuksien vertailu ylipäätään on hataralla pohjalla, kun kenenkään toisen kipua ei voi itse aistia, eikä eri ihmisien aivoissa syntyvän kipukokemuksen voimakkuutta voi mitata tai vertailla juuri muuten kuin suullisesti, ja tässä taitaa astua kuvaan naisten kehittyneempi verbaliikka, ja näin syntyy myytti naisten kovemmista kivuista.

On myös tehty kipututkimuksia, jotka viittaavat aikaisemman elämänkokemuksen ja kipukokemuksen yhteyksiin. Esimerkiksi maaseudulla asuvien naisten synnytyskivut ovat vähäisempiä kuin kaupungeissa asuvien. Voisiko olla, että kolhut karaisevat? Ja ketkäs tuolla lapsina ja nuorina enemmän painivatkaan, telovat itseään erilaisissa stunteissa ja saavat turpiinsa? Mikä ei tapa, se turruttaa?

”Voisiko olla, että kolhut karaisevat?”

Aivan varmasti, miettikääpä vaikka urheilulajeja. Aloittelijalle niinkin tavallinen temppu kuin jalkapallon puskeminen muutaman kymmenen metrin vastapalloon kävisi kohtuullisen kipeää ja vintti ois sekaisin. Ammattilaiselle se ei taas tunnu missään.

Pojat ovat tapelleet pienestä pitäen ja voimat karaistuneet. Luonnon valinta on hyvä. Naiset ovat monessa muussa asiassa paremmin kehitettyjä.

Olen ymmärtänyt että naisen lantion seutu ja nimenomaan jalkojen väliin sijoittuva kehon osa olisi vähiten kipua aistiva. Sanottakoon että on joskus hyvässä yhteisymmärryksessä tullut tehdyksi nipistystestejä.

Vertailutulos riippuu siis siitä mitä kropan osaa testataan.

Lisäksi uskon että kipu on ”pakollinen” lähes kaikelle elolliselle eräänlaisena henkivakuutuksena. Uskon että kalastajan koukussa sätkivä kala kokee suunnatonta kipua. (Tämä uskomukseni ei perustu tietoon).

Kipua pitäisi testata henkilöillä, joilla kulttuurisidonnaiset ja muut seikat eivät vaikuta kivusta kertomiseen. Esimerkiksi kamppailulajeja harrastavilla. Ei tosissaan nykkeilevä nainen voi liioitella kipujaan sen enempää kuin nyrkkeilevät miehetkään. Sitten vain vapaaehtoisina sähköshokkitestiin.

Voisko kivun voimakkuutta hahmottaa jotenkin aivojen aineenvaihdunnan muutoksia kuvantamalla? Että kun menette hammaslääkäriin porattavaksi, niin pyytäkää kipukokemuksenne huippuhetkestä fMRI- tai PET-kuvaus.
Sitten voisi tutkia myös, miltä aivoissa näyttää, kun seuraavan kerran istutte poraustuoliin, mutta olette ennakolta napsineet purkin buranaa, meditoineet tai suggeroineet itsenne kivuttomaksi tai kun päätänne on käytetty akupunktioneulojen tikkatauluna. Vieläkö aivokuvat näyttävät samoilta, vaikka olette puudutettu täysin tunnottomaksi, eli onko kivun tuntemisen lisäksi kivun odotuskin merkittävä tekijä?

Muutama huomio

Voiko olla, että miehet ovat kasvaneet arvioimaan kipua todellisuudessa asteikolla 1-9, koska ”ainahan on kovempaa kipua olemassa”.

Tämä on jotenkin rinnastettavissa ”mikään ei ole riittävästi” -asenteeseen, joka on mielestäni yleisempää miehillä … miehissä enemmän vallanjanoisia, rahanjanoisia, taiteilijoita, urheilijoita … ihmisiä, jotka haluavat aina enemmän, aina hieman pidemmälle.

Kome vuotias poikani on jo oppinut vähättelemään kipua. Kun hän vetää kunnon turvat, naama vääntyy mutkalle, mutta itkua ei tule. Kun kysyy sattuiko, niin hän ääni väristen sanoo ”e-ei sattunut”.

Emme mielestämme ole mitenkään ”demonisoineet” itkemistä tai kipua, mutta silti tulos on tämä.

Urheilijoilla voi olla erilaiset ’kivunhallintajärjestelmät’: joko lääkäri ruiskii puudutteita suoneen tai sitten kipureseptoreiden ärsytys käynnistää heillä herkemmin puudutus- tai nautintoainetuotannon (, endorfiinit, ym).

Ehkä erilaisiin kipuaistimuksiin vaikuttaa myös ruokavalio ja sitä kautta suolistomikrobisto. Nykytietämyksen mukaanhan suoliston hyvinvointi vaikuttaa myös aivojen serotoniinipitoisuuksiin. Erilaisten hormonien ja ’aivokemikaalien’, kuten endorfiinin, kortisonin, dopamiinin, serotoniinin tai glutamiinihapon, pitoisuudet riippuvat ilmeisesti ainakin osittain nautitusta ravinnosta. Lisäksi ne vaikuttanevat kipukokemusten voimakkuuteen.