Miten kompensoida lomamatka ja muutama torakka?
Terveisiä kauniista Dubrovnikista! Lentämiseni tänne ja takaisin rasittaa ilmastoa yli 800 hiilidioksidikilon verran, mikä ei tietenkään ole omiaan nostattamaan lomafiilistä.
Helsingin Sanomien ympäristötoimittaja Heli Saavalainen kertoi viikon takaisessa kolumnissaan Jyväskylässä järjestetystä ympäristöalan konferenssista, jonka järjestäjät olivat tarjonneet osallistujille mahdollisuutta kompensoida konferenssimatkan aiheuttamia hiilipäästöjä vapaaehtoisella maksulla.
Suon ennallistamiseen ohjattavan maksun suoritti kuitenkin vain 39 prosenttia osallistujista, ja heistäkin suurin osa maksoi pienimmän mahdollisen summan.
Jos poikkeuksellisen valveutuneet ympäristöalan asiantuntijatkaan eivät kompensoi aiheuttamiaan hiilidioksidipäästöjä, miksi kukaan muukaan niin tekisi, kysyy Saavalainen täysin aiheellisesti.
Usein kompensaatiosta puhutaan hiilipäästöjen kohdalla, mutta yhtä hyvin voidaan kompensoida esimerkiksi louhimisen aiheuttamia tuhoja metsälle. Kun metsä kaadetaan kivilouhimon tieltä, firma voi tukea ekologisesti yhtä arvokkaan metsän suojelua jossain muualla. Tällöin puhutaan ekologisesta kompensaatiosta, jolla siis yritetään turvata luontoarvojen – lajien ja niiden elinympäristöjen – säilyminen.
Ehkä yksi konkreettisimmista kompensaatioprojekteista on Suomen ympäristökeskuksen kokeiluluontoinen ekosysteemihotelli-hanke. Siinä uhanalaista tai vaarantunutta kasvillisuutta siirretään turvaan vaikkapa rakennusprojektien tieltä. Tällainen toiminta ei tietenkään voi olla hirvittävän laajamuotoista.
Käytäntöjä on valtavasti, ja niiden tarkoituksenmukaisuus vaihtelee. Hiilipäästöjenkin kompensaatio voi tarkoittaa niin puiden istuttamista kuin tuulivoiman rakentamista.
Suomessa ekologisen kompensaation muotoja ja tehokkuutta tutkii muun muassa Suomen ympäristökeskuksen ja Helsingin yliopiston habitaattipankki-projekti.
*
Kompensaatio kuulostaa täydelliseltä ratkaisulta maapallon ongelmiin – niin ilmastonmuutokseen kuin biodiversiteetin kutistumiseen. Jos kaadat puun talosi edestä, kasvatat jossain muualla uuden puun sen tilalle. Jos haluat välttämättä myrkyttää torakan esimerkiksi dubrovnikilaisesta loma-asunnosta (tuli muuten vain mieleen), annat rahaa vanhojen metsien suojeluun, koska siellähän myös monenlaiset hyönteiset viihtyvät. Jos syydät lomalennollasi hiilidioksidia ilmakehään, ongelma poistuu, kun uudet puut sitovat päästösi itseensä.
Kompensaatioon liittyy kuitenkin monenlaisia ongelmia. Ekologisen kompensaation ongelmia ovat pohtineet Janne Kotiaho ja Ilona Herlin Koneen säätiön sivuilta löytyvässä kirjoituksessaan – ja moni heidän esiin nostamastaan ongelmasta pätee yhtä hyvin hiilidioksidipäästöjen kompensointiin.
Onko kompensaatio pelkkää omatunnon pesemistä ilman sen suurempaa vaikutusta luontoon? Johtaako kompensaatiopuhe siihen, että voimme tehdä maailmalle mitä tahansa, kunhan maksamme hieman rahaa johonkin epämääräiseen puunistutusprojektiin?
Tai jos kerran maapalloa voidaan auttaa erilaisilla projekteilla, miksi niitä ei tehdä kuin vasta kompensaation nimissä? Jos kerran on olemassa suojelun arvoista metsää, miksi sitä ei ole suojeltu aiemmin, vaan vasta kivilouhimon kompensaation myötä?
Kompensaatiossa oikealta tuntuu sen havainnollisuus. Kompensaatioajattelun kautta aukeavat syyt ja seuraukset: Kun matkustat paikkaan X, aiheutat määrän Y verran hiilidioksidipäästöjä. Sen sitomiseksi pois ilmakehästä pitää kasvattaa N puuta.
Pitää ymmärtää, kuinka monin eri tavoin ihmisen toiminta kuormittaa luontoa, ja juuri sitä kompensaatiopuhe avaa.
Toinen psykologisesti tärkeä ulottuvuus on kompensoinnin aktiivisuus. Luonnon- ja ilmastonsuojelu on nimittäin hirveän usein passiivista tekemistä – eli tekemättä jättämistä. Pitäisi olla lentämättä, pitäisi olla syömättä lihaa, pitäisi jättää ostamatta. Ihminen on kuitenkin aktiivinen puuhailija, joka haluaa hoitaa ongelmat tekemällä jotain. Suon ennallistaminen tai edes siitä maksaminen voi olla vetävämpää kuin pihvin syömättä jättäminen. Kerrankin ympäristön tilasta huolestuneet pääsevät tarttumaan toimeen.
Mutta miten siis innostaa ihmiset ensinnäkin ottamaan selvää oman toimintansa ympäristövaikutuksesta ja sitten vielä kompensoimaan aiheuttamansa haitat – niin, että ne Heli Saavalaisen mainitseman ympäristöalan konferenssivieraatkin maksaisivat kompensaatiomaksunsa?
Yksi keino on pakko. Ruotsissa on otettu käyttöön lentovero. Kerätty vero pitää tietenkin ohjata oikeaan osoitteeseen, jotta siitä olisi kunnon kompensaatioksi. Tarvitsemme lainsäädännöllisiä pakkoja: velvoitteita ympäristövaikutusten arvioimiseen ja keinoja niiden pitämiseksi pienenä, ja erilaiset kompensaationa markkinoidut pakkomaksut voivat olla yksi keino.
Tapoja on muitakin: Koneen säätiö, jonka myöntämillä apurahoilla myös matkustetaan paljon tieteellisiin tai taiteellisiin konferensseihin, osti ja suojeli metsän nimenomaan sillä ajatuksella, että luonnolle pitää maksaa myös jotain takaisin.
Voi olla, että kompensaatioiden kannattaakin olla enemmän organisaatioiden kuin yksilön asia. Rahoituksen keskittyminen hyväksi todettuihin kompensaatioprojekteihin voi olla hedelmällisempää kuin se, että jokainen yksilö yrittää tahollaan valikoida hyvän kuuloisen tahon, jolle maksaa aiheuttamastaan ympäristötaakasta. Työmatkojen kompensaatiot voisivat kuulua firmoille, järjestöille ja säätiöille, jotka matkat muutenkin rahoittavat. Organisaatioiden on joka tapauksessa ajateltava yhteiskuntavastuutaan.
Voiko Heli Saavalaisen kolumnissa esiintyneitä kompensaatiohaluttomia tutkijoita puolustaa mitenkään? Ainakin he matkustavat usein matka-apurahoilla, joista ei pysty lohkomaan erillistä summaa kompensaatioon. Summan pitäisi tulla pienellä palkalla tai apurahalla elävän tutkijan omasta pussista.
Tässä piilee kompensaatiomaksujen ongelma yleisemminkin: kun vähävarainen perhe kerrankin pääsisi lomalle, mistä rahat lisämenoihin? Kuinka estää se, ettei ympäristökompensaatio lisää ihmisten ja perheiden eriarvoisuutta?
Ympäristöalan asiantuntijat ovat myös poikkeuksellisen tietoisia kompensaatioajattelun ongelmista. Ehkä suon ennallistaminen oli heistä huono kohde, tai ehkä he edistävät jo kukin tahollaan muita luonnon- tai ilmastonsuojeluprojekteja.
Ehkä puhtaan omantunnon ostaminen kertamaksulla vain tuntui heistä väärältä ja naurettavalta. Paljon tärkeämpäähän olisi elää ja vaikuttaa maailmaan niin, että mitään kompensaatioita luonnolle ei tarvittaisi.
*
P.S. Itse liennyttelen omaatuntoani hieman samalla tavalla kuin Koneen säätiö: maksan kuukausittain pienen summan Luonnonperintösäätiölle, joka ostaa rahoilla metsiä suojeltavaksi.
Jos ei muuta, niin ainakin tällä toiminnalla on lohduttava vaikutus. Kun Suomesta tulvii uutisia Kiinaan vessapaperiksi hakattavista metsistä, parannan mielialaani ajattelemalla niitä metsähehtaareita, joita rahoillani on vuosien mittaan Luonnonperintösäätiölle hankittu. Niillä hehtaareilla metsä on edelleen pystyssä.
P.P.S. Päivää ennen Saavalaisen kolumnia HS julkaisi ison artikkelin siitä, kuinka voi löytää mahdollisimman halpoja lomalentoja ja keplotella niistä vielä edullisempia esimerkiksi ostamalla meno-paluu-tarjousliput, mutta käyttämällä ne vain toiseen suuntaan. Nykyhetkessä olisi suotavaa, että lentomatkailuun kannustamisen yhteydessä edes sivuttaisiin myös ympäristönäkökohtia.
P.P.P.S. Torakoita ei tapettu, vaan ne pyydystettiin ja kuskattiin tien toiselle puolelle. Ei siis tarvetta kompensointiin.