Mitä vastalääkkeeksi pandemia-ajan turtumukselle?

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.

En tiedä, uskaltaako covid-pandemian sanoa jo vetelevän viimeisiään. Toivon kovasti näin olevan. 

Kahden vuoden poikkeustila on ollut monella tapaa kuluttavaa, vaikka kuulunkin hyväosaisiin: Ensinnäkin asun maassa, jossa ihmiset ovat saaneet rokotteensa nopeasti ja valtion kustantamana. Elintasoni on säilynyt suurin piirtein ennallaan, ja olen voinut jatkaa työtäni läpi pandemian. En ole joutunut kärsimään yksinäisyydestä. Terveenä ja liikkumiskykyisenä ihmisenä olen pahimpienkin sulkutilojen aikana voinut kävellä ulkona ystävien ja koirien kanssa. Toimintakykyni ei ole ollut esimerkiksi sen varassa, onko kuntouttavaa toimintaa voitu järjestää vai ei. 

Myönnetään silti: kaipaan entistä vapautta aivan valtavasti. Samaan aikaan huomaan, että olen sopeutunut poikkeukselliseen aikaan ja sen rajoituksiin vähän turhankin hyvin. Ihmismieli on kovin joustava, ja mukavuusalueeni tuntuu kaventuneen. Monesti on helpompaa jäädä kotiin kuin lähteä muualle. 

Syksyllä ehdittiin järjestää muutamat kirjamessut ennen kuin koronatilanne meni taas huonommaksi, ja huomasin, että väkijoukossa oleilu tuntui kuormittavammalta kuin aiemmin. Syytän tästä pandemiaa.

Pitkään kestänyt poikkeustila on tuonut ihmisille monenlaista stressiä. Sosiaalisten piirien pieneneminen on vain yksi tekijä. Monet ovat eläneet pelossa – joko vakavan sairastumisen tai vaikkapa työttömäksi joutumisen pelossa. Talousvaikeudet stressaavat. Epävarmuus tulevaisuudesta stressaa. Maailmanpolitiikan kuumottava tilanne ei helpota lainkaan.