Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Mitä tietokirjallisuus edes on?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 13.10.2013 08:44

Suomi on ensi vuonna Frankfurtin kirjamessujen teemamaa. Kotimaiset kirjallisuuspiirit ovat olleet asiasta tohkeissaan jo pitkään. Kyseiset kirjamessut ovat alan merkittävä tapahtuma.

Messuilla kirjojen julkaisuoikeuksia myydään ja ylipäätään kirjoille saadaan näkyvyyttä. Teemamaalla on Frankfurtissa oma halli ja tietysti taattu näkyvyys.

Suomen läsnäoloa ensi vuoden messuilla ohjaa FILI eli Suomen kirjallisuuden tietokeskus.

Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtaja Markku Löytönen valitti Helsingin Sanomissa tieto- ja oppikirjallisuuden unohtumista Frankfurtin tulevilta messuilta.

Oppikirjallisuudelle on Löytösen mukaan varattu huono paikka messuilla eikä FILI tunnu haluavan tietokirjailjoiden puuttuvan millään tavalla messujärjestelyihin. Löytösen mielestä tietokirjallisuus jää liikaa kaunokirjallisuuden jalkoihin Frankfurt-projektissa.

Tietokirjallisuus on Suomessa monella tapaa lapsipuolen asemassa. Frankfurtin kirjamessujen suunnittelu on vain yksi esimerkki asiasta.

Toinen esimerkki on valtion kirjastoapurahojen jako keväisin. Kirjastoapurahoja jaetaan kirjailija- ja kääntäjäkunnalle eräänlaisena kollektiivisena korvauksena siitä, että mahdollisuus lainata kirjoja kirjastoista pienentää teosten myyntiä. Tietokirjailijat saavat potista vain murto-osan. Olen kirjoittanut ongelmasta aiemminkin.

Mistä johtuu tietokirjallisuuden vaikea asema?

Ensinnäkin tietokirjallisuudella on identiteettiongelma. Kaunokirjallisuus solahtaa sujuvasti taidelokeroonsa, mutta tietokirjalle lokeroita on tarjolla liikaa. Tietokirjallisuuteen on haluttu laskea mukaan oppi- ja tiedekirjallisuuden lisäksi erilaiset oppaat, elämäkerrat, elämänkatsomuksellinen kirjallisuus sekä kaikki mahdollinen ”sälä” Guinnessin ennätystenkirjoista karttakirjoihin.

Tietokirjallisuus ei näyttäydy järkevänä ja ymmärrettävänä kokonaisuutena, josta voisi puhua ja jota voisi puolustaa. Asialle on vaikea tehdä mitään.

Identiteettiongelmista johtuen tietokirjallisuudella ei ole samanlaista sädekehää päällään kuin kaunokirjallisuudella. Taiteella on vankka ja tuettu asema, ja vaikka kaikenlaisia taiteen väärinymmärtäjiä keskusteluissa silloin tällöin esiintyykin, tosissaan sen asemaa ei kyseenalaisteta.

Tietokirjallisuus ei ole taidetta. Mitä se on? Moni kirjoittajille apurahoja myöntävä taho käyttää termiä ”kansanvalistus”. Onko tietokirjallisuuden tehtävä vain valistaa ja opettaa? Eikö valistuspakko tee kirjallisuudenlajista vain välineen, joka voidaan tarvittaessa korvata jollain muulla?

Itse haluaisin nähdä tietokirjallisuudella samanlaista kyseenalaistamatonta itseisarvoa kuin kaunokirjallisuudella.

Ongelmana erityisesti Suomessa on myös se, että meiltä on puuttunut tietokirjallisuudesta keskustelemisen kulttuuri. Helsingin yliopistoon ollaan perustamassa maan ensimmäistä tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professuuria, minkä toivon parantavan asiaa.

Keskustelun puutetta on myös lukemisen puute. Vaikka meillä muuten luetaan paljon, ”kirjallinen tietokirjallisuus” ei ole meillä kovin elinvoimaista.

Ilahduttavia poikkeuksia toki on: luen kyseiseen genreen vaikkapa Esko Valtaojan Tieto-Finlandia-palkitun Kotona maailmankaikkeudessakirjan ja sen jatko-osat.

Kirjallisessa tietokirjallisuudessa korostuu nimenomaan mahdollisuus uppoutua, viihtyä samalla tavalla kuin kaunokirjallisuuden äärellä viihdytään. Tietoa tarjotaan mutta ”kansanvalistuksellisuutta” ei korosteta. Esteettisyys ja elämyksellisuus ovat tärkeitä.

Samoin journalistinen tietokirjoittaminen osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä. Viime vuonna Tieto-Finlandian sai toimittaja Elina Lappalaisen kirja Syötäväksi kasvatetut, joka oli nimenomaan tutkivaa journalismia.

Tänä syksynä on ehditty kohista jo ainakin Björn Wahlroosin ja Paavo Väyrysen auktorisoimattomista elämäkerroista, joiden kirjoittajat ovat nimenomaan journalisteja.

Mikä lääkkeeksi tietokirjallisuuden ongelmiin? Ainakin identiteetin vahvistus, omanarvontunnon kohotus ja sen pohtiminen, millaisia kirjoja nimenomaan haluamme tietokirjoiksi mieltää. Nämä jäävät ehkäpä instituutioiden tehtäväksi.

Yksilöt voivat tehdä lisää vahvasti kirjoitettuja, yllättäviä ja kunnianhimoisia tietokirjoja.