Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Mitä opimme perhesurmaselvityksestä

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 4.9.2012 19:05

Odotettu ja erittäin tarpeellinen perhesurmaselvitys näki päivänvalon viime viikon lopulla. Olen koonnut tähän paitsi oleelliseksi katsomiani nostoja selvityksen sisällöstä, myös mietteitäni esimerkiksi tehdyistä johtopäätöksistä. Olen aiemmin kirjoittanut perhesurmien julkisuudesta sekä niitä yhdistävistä piirteistä.

Selvitystyön käynnisti Sisäasianministeriön sisäisen turvallisuuden ministeriryhmä. Tarkoituksena oli analysoida vuosien 2003-2012 aikana tapahtuneiden perhe- ja lapsensurmien taustoja. Selvityksen varsinaisia kokoajia ovat Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n kehittämispäälliköt Minna Piispa ja Helena Ewalds sekä tutkija Jukka Taskinen.

Raporttiin oli otettu mukaan kaikki alle 15-vuotiaisiin lapsiin aikavälillä 1.1.2003-31.1.2012 kohdistuneet surmat, joissa tekijänä oli lapsen vanhempi. Suurin osa tänä vuonna tapahtuneista perhesurmista ei siis ole mukana selvityksessä.

Yhteensä selvitys kattaa 35 surmaa ja 55 niiden uhria. Uhreista 48 oli lapsia ja 7 surmaajan puolisoa.

Selvityksessä teot on jaettu kolmeen luokkaan: ”perhesurmiin”, ”vastasyntyneiden lasten surmiin” sekä ”muihin oman lapsen surmiin”. Perhesurmalla tarkoitetaan tekoa, jossa ”vanhempi on surmannut yhden tai useamman lapsensa sekä avo- tai aviopuolison”. Vastasyntyneen surma taas teko, jossa ”vanhempi on surmannut vastasyntyneen lapsensa 24 tunnin aikana lapsen syntymästä”. Viimeinen ryhmä, joka on myös kaikkein vaihtelevin, koostuu tapauksista, joissa ”vanhempi on surmannut yhden tai useamman lapsensa ja osassa tapauksista myös itsensä”.

Perhe- ja lapsensurmat päätyvät otsikoihin ja herättävät suuria tunteita. Niistä keskustellessa unohtuu usein se tosiasia, että lasten kuolleisuus henkirikosten kautta on vähentynyt alle puoleen 50 vuoden takaisista luvuista. Erityisesti väheneminen koskee vastasyntyneiden surmia.

Selvityksen tarkoituksena oli löytää surmia yhdistäviä tekijöitä ja siten hahmotella keinoja tunnistaa riskit jo aikaisessa vaiheessa. Toki, ja onneksi, surmia on Suomen kokoisessa maassa sen verran vähän, että mitään tilastollisesti kestävää analyysiä ei ole mahdollista suorittaa.

Taustalla persoonallisuushäiriöitä ja mielenterveysongelmia?

Aiempi tutkimus on jo nostanut esille jonkinlaisia selittäviä tekijöitä ja surmille ominaisia piirteitä. Psykiatri Minna Kaupin mukaan esimerkiksi ”muut oman lapsen surmat” ovat useammin äitien kuin isien tekemiä (ko. aineistossa 38/18). Hän selittää äitien tekoja muun muassa korkealla stressillä, mielenterveysongelmilla sekä sosiaalisen tuen ja resurssien puutteella.

Äitien tekemien surmien taustana oli myös ”altruistisia motiiveja, syvä depressio tai psyykkinen sairaus”. Äiti ajattelee suojelevansa lapsia pahalta tappamalla heidät. Osaa lapsensa surmanneista äideistä oli puoliso pahoinpidellyt. Toisaalta tekijöistä piirtyi esiin myös joukko äitejä, jotka olivat aikaisemmin pahoinpidelleet ja laiminlyöneet lapsiaan. Heillä oli usein diagnosoitu persoonallisuushäiriö.

Samoin lapsensa surmanneista isistä joka kymmenennellä oli diagnosoitu persoonallisuushäiriö. Isät olivat äitejä useammin väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia. Heidän rikoksensa liittyivät naisia useammin mustasukkaisuuteen puolisoa kohtaan, ja surman tavoitteenakin oli usein surmata ensisijaisesti puoliso.

Lupamenettely vaikeuttaa tutkimista

Selvityksen tekoa hidastivat ja suorastaan estivät erilaiset lupamenettelyt ja tietosuojan raskaus. Selvityksen tekijät kirjoittavat: ”Sosiaali- ja terveydenhuollon rekisterien käytöstä luovuttiin selvitystyön suunnitteluvaiheessa monien rajoituksien, kuten raskaan lupamenettelyn vuoksi. – – Aiemmat rikosilmoitukset tarkastettiin 30 tapauksen kohdalta ja viidessä tapauksessa aiempien rikosilmoitusten tarkastaminen ei ollut mahdollista salattujen ilmoitustietojen vuoksi.”

Ihmetyttää, ettei ongelmaan ole löydetty ratkaisua selvityksen tekoa varten. Mietityssä toteutuksessa intimiteetti olisi helppo säilyttää.

Oman lapsensa surmaavat erottuvat tyypillisistä henkirikoksen tekijöistä. He eivät yleensä ole tekohetkellä humalassa tai muiden päihteiden vaikutuksen alaisena. Heillä ei ole samanlaista väkivaltarikoshistoriaa kuin muilla surmaajilla. He ovat harvemmin työttömiä kuin muut henkirikolliset. Heidän uhrejaan eivät ole humalaiset keski-ikäiset miehet vaan omat pienet lapset ja ehkä puoliso.

Selvityksen tekijät löysivät eroja kolmen eri surmatyypin välillä. Löydöt ovat linjassa aiempien käsitysten kanssa.

Perhesurmat:

Taustalla taloudellisia vaikeuksia, parisuhteen ongelmia sekä tulossa oleva ero. Tekijöillä oli mielenterveyden ongelmia ja yli puolet heistä oli turvautunut mielenterveyspalveluihin tekoa edeltäneen vuoden aikana. Syinä olivat muun muassa masennus, henkinen uupumus sekä psykoosi. Tekijät olivat käyttäytyneet ennen tekoa väkivaltaisesti lapsiaan tai puolisoaan kohtaan tai ainakin uhanneet väkivallalla. Poliisiin oli näistä syistä oltu edeltävän vuoden aikana yhteyksissä noin puolessa tapauksista. Puolet tekijöistä oli myös esittänyt itsemurhauhkauksia.

Tekoa oli mietitty pitkään, ja tekijät olivat vihjanneet aikeistaan esimerkiksi esittelemällä aseita tai ammuksia, etsimällä tietoa perhesurmista sekä jättämällä näkyville itsemurhaviestejä. Perhesurmien tekijät olivat hakeneet apua henkiseen pahoinvointiinsa. He olivat puhuneet asiasta tuttaville tai hakeneet apua terveydenhuollosta.

Vastasyntyneen surmat:

Alle 24 tunnin ikäisen lapsensa surmaajat olivat nuoria, alle 25-vuotiaita opiskelijanaisia. Osa heistä asui yhä vanhempiensa luona. Lähipiiri osasi usein epäillä raskautta. Neljäsosalla oli takana yksi tai useampi raskauden keskeytys.

Itselleni tässä ryhmässä yllättävää oli se, että yli puolella tekijöistä oli aiempia lapsia. Jostain syystä ajattelin, että tekijät olisivat paitsi nuoria, heillä ei myöskään olisi aiempia lapsia.

Selvityksen mukaan ”teon taustalla oli havaittavissa välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta tai tietämättömyyttä raskaudesta, lääkäriin tai vanhempiin liittyvää pelkoa tai häpeää, haluttomuutta saada lasta tai mielenterveyden ongelmia”.

Muut oman lapsen surmat:

Tämän ryhmän henkirikokset eivät ole niin yhdenmukaisia kuin kahden muun ryhmän. Selvityksessä mainitaan kuitenkin kaksi tekoja luonnehtivaa piirrettä. Ensimmäinen on uhka erosta: pari oli joko eroamassa tai surmaajaa oli uhattu erolla, jolloin hän surmasi lapset ikään kuin kostoksi. Toinen tyypillinen piirre oli mielenterveysongelmat: surmaajavanhemmalla oli pitkäkestoinen masennus tai muita mielenterveyden ongelmia.

Tekoa edeltävät uhkailut olivat tässä ryhmässä harvinaisempia kuin perhesurmaryhmässä. Perheillä oli kuitenkin monenlaisia ongelmia esimerkiksi lasten kasvatuksessa tai parisuhteessa. Yli puolet tämän ryhmään tekijöistä oli ollut yhteydessä mielenterveyspalveluihin tekoa edeltäneen vuoden aikana. Naispuolisilla surmaajilla yhtenä mielenterveyden ongelmana oli synnytyksen jälkeinen masennus.

Julkisuudessa on juuri nyt ollut paljon tapaus, jossa isä ja äitipuoli surmasivat 8-vuotiaan tytön. Teon julkitulleet taustat sopivat hyvin tämän ryhmän piirteisiin: ”kahdesta muusta luokasta poiketen oman lapsen surmanneilla on ollut kontakteja sosiaalitoimeen ja yksityisiin palveluntarjoajiin. Vaikka useissa tapauksissa oli tehty lastensuojeluilmoitus, niin se ei ollut johtanut lastensuojelullisiin toimenpiteisiin.

Suurimmassa osassa surmatapauksia lähipiiri on ollut tietoinen perheen ongelmista.

Tämä ryhmä on joka tapauksessa niin monimuotoinen, että epäilen, voiko siitä tehdä kovin yleisiä johtopäätöksiä.

Väkivallan uhka tulee aina ottaa vakavasti

Selvitys on monella tapaa varsin yksiselitteinen. Yksi olennainen viesti on se, että perhesurmat eivät tapahdu yllättäen. Tekijät ovat käyttäytyneet aiemmin väkivaltaisesti, he ovat uhkailleet väkivallalla, he ovat kiinnostuneita surmista tai heillä saattaa olla vakaviakin mielenterveysongelmia.

Myös selvä, mutta varsin surullinen viesti on se, että väkivallalla uhkailua ei Suomessa oteta vakavasti. Toteutuneetkaan väkivallan teot eivät välttämättä johda toimenpiteisiin. Myös itsemurhalla uhkailu on oire, joka tulisi ottaa vakavasti. Vanhempien mielenterveysongelmien kohdalla tulisi aina miettiä lasten hyvinvointia.

Ajatellaanko meillä liikaa yksilönsuojaa? Eikö mielenterveysongelmaisen vanhemman kohdalla olisi aina tarpeellista arvioida hänen kykynsä huolehtia lapsesta sekä perheen kokonaistilanne?

Eräänlainen välinpitämättömyys väkivallan suhteen näkyy myös lastensuojelussa. Esimerkiksi lastensuojelun raporteissa tai huostaanottopäätöksissä väkivalta jätetään usein kokonaan mainitsematta tai siitä kirjoitetaan epämääräisesti uhria ja tekijää mainitsematta. Epämääräisyys vaikeuttaa oikean avun löytymistä.

Sekä väkivallan että itsemurhan riskiä pitäisi selvityksen kirjoittajien mielestä arvioida aina systemaattisesti, jotta viranomaiset tulisivat ryhtyneeksi aktiivisiin toimenpiteisiin.

Selvityksen tekijät ehdottavat, että aikuisten sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa lasten tuen tarve arvioidaan, väkivallan riski arvioidaan aina, kun väkivallasta kerrotaan, madalletaan kynnystä päihde- ja mielenterveyshoitoon, kannustetaan esimerkiksi terveystoimen henkilökuntaa lastensuojeluilmoitusten tekemiseen, parannetaan lastensuojelun tukitoimia sekä kannustetaan lastensuojelutyöntekijöitä tekemään rikosilmoituksia lapsiin kohdistuneesta väkivallasta.

Murhaava mustasukkaisuus

Miesten tekemissä perhe- ja lapsensurmissa taustalta löytyi usein lähestyvä tai juuri toteutunut ero ja siihen liittyvä mustasukkaisuus. Mies saattoi olla käyttäytynyt kontrolloivasti jo aiemmin, mutta uhkaava käytös saattoi alkaa myös vasta eron jälkeen.

Puskasta nämäkään surmat eivät tulleet: ”Useimmissa tapauksissa oli ollut jonkinlainen kontakti viranomaisiin, ja apua oli haettu parisuhteen tai mielenterveyden ongelmiin; muutamassa tapauksessa nainen oli tehnyt rikosilmoituksen poliisille pahoinpitelystä tai käynyt lääkärissä vammojen takia.

Naisen riski tulla surmatuksi on erityisen suuri eron hetkellä. Tämä näkyy myös Suomessa: ”parisuhdetappokuolleisuus eroamassa olevilla tai vastaeronneilla naisilla oli ainakin kymmenkertainen verrattuna parisuhteessa elävien naisten kuolleisuuteen vuosina 2003-2009”.

Ilmiön olemassaolo pitää myöntää ja sille täytyy tehdä jotain. Itse muuttaisin ainakin avioeroprosessia. Ehkäpä puolen vuoden harkinta-aika on liian pitkä. Onko järkeä sitoa eroamassa olevaa pariskuntaa byrokraattisesti vielä yhteen, vaikka suhde saattaa olla hyvinkin tulehtunut ja siihen saattaa sisältyä suuri väkivallan uhka?

Väkivallan uhka ja mahdollisesti kohtalokkaat mustasukkaisuuden tunteet tulee ottaa huomioon esimerkiksi eroneuvonnassa ja huoltajuudesta sovittaessa. Eron kanssa tekemisissä olevilla työntekijöille tulee olla valmiudet tunnistaa väkivallan merkit. Apua täytyy olla tarjolla heti.

Olen aiemmin kirjoittanut eroon liittyvästä mustasukkaisuudesta ja häpeästä täällä.

Naisten tekemät eroon liittyvät surmat kytkeytyivät usein huoltajuusriitoihin. Selitykseksi tekemilleen surmille naiset ovat antaneet muun muassa uupumisen huoltajuuskiistoihin, toivottomuuden sekä kiusattuna olemisen tunteen.

Sosiaalihuollon pitää pystyä valvomaan ja tukemaan perheitä paremmin huoltajuuskiistojen yhteydessä.

Perhesurmien yhteydessä keskusteluun nostetaan usein esiin myös ampuma-asekäytännöt. Omaan lapseen kohdistuvissa henkirikoksissa teräase oli kuitenkin ampuma-asetta yleisempi tekoväline. Surmat toteutettiin milloin milläkin käteen sattuvalla välineellä. Ampuma-aseen puuttuminen olisi tuskin kynnyskysymys.

Toisaalta tapauksiin, jossa tekovälineenä oli ampuma-ase, liittyi uhkailua, väkivaltaa ja puolison pelkoa tekijää kohtaan. Pelko saattaa estää tilanteesta ilmoittamisen ja avun hakemisen. Myös ulkopuolisten pitää uskaltaa ilmoittaa aseellisen väkivallan uhasta, sillä uhattu itse ei ehkä asiaan kykene.

Mutta ehkä ampuma-aselainsäädäntö ei ole kovin oleellinen pohdittava perhesurmien yhteydessä.

Onko julkisuudella roolia perhesurmissa?

Mediajulkisuutta syytetään usein mallin antamisesta perhesurmaajille sekä toisaalta pahoinvoinnin levittämisestä henkirikosuutisoinnin kautta.

Selvityksen tekijät näkevät median roolin toisin: ”On tärkeää, että media käsittelee perhesurmia ja oman lapsen surmia siltä kannalta, että läheiset ja omaiset oppisivat tunnistamaan sellaisia piirteitä, jotka voisivat ennakoida tällaisia tapauksia, ja rohkaistuisivat puuttumaan perheen asioihin ja ohjaamaan heitä avun piiriin.” Asiallinen uutisointi on siis tervetullutta. Vaikeneminen ei ole hyväksi.

Lähes kaikissa surmissa tekijä on antanut viitteitä aikomuksistaan etukäteen, jopa suoraan kertonut niistä. Medialla on rooli siinä, että uhkailut otetaan tosissaan. Selvityksessä ehdotetaan suositusten laatimista medialle perhesurmauutisointia varten.

Kirjoittajien mielestä olisi tärkeää tuoda esille teon aiheuttamat kärsimykset ja teon takana olevat syyt tekoa kuitenkaan ihannoimatta. Suomalainen media on mielestäni pystynyt tähän hyvin.


Päätän pitkällisen raporttini pariin ydinkohtaan:

1) Väkivallan uhka tulee aina ottaa vakavasti.
2) Perhesurmista on nähtävissä ennusmerkkejä.

Raportti löytyy täältä: http://www.intermin.fi/julkaisu/352012

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

En oikein näe miten salassapitomääräykset yleensäkään lasta suojaisivat pikemminkin siinä käy juuri toisinpäin.

Mutta salassapitomääräykset ovat taitamattomille virkamiehille ”taivaan lahja”. Siitä on tullut vakiovastaus kun viranhaltijalta tiedustellaan vaikkapa yksinkertaistakin asiaa. Se on heidän ”piilopaikkansa”

Lastensuojeluasioissa ensimmäinen askel lapsen turvallisuuden lisäämiseksi olisi kaiken salailun poistaminen…kyllähän sen tyhmempikin käsittää. (Olen ymmärtänyt että rikollisjärjestöjen jäsenillä on salassapitovelvollisuus).

Kun mietin näitä asioita, ”vitutuskäyräni” nousee hyvin korkealle.

Sossetanttain mileivalta on saatava loppumaan. He käyttävät valtaa omien mieltymysten mukaan ja kirjaavat nimettömiä ilmiantoja totuutena lokikirjaan ja aloittavat sitten perheiden vainoamisen. Kaiken virkatoiminnan tuklisi perustua avoimuuteen. Jos perheessä juodaan, niin se pitää panna paperille, montako havaintoa on tehty ja milloin ja missä kunnossa oltiin ja miten se ilmeni lapsiin. Omat havainnot olisivat tärkeitä, mutta kas kummaa niitä ei osata tai haluta kirjata. Jos lapsi on mustelmissaan, tarpeet alla, vaatteet pinttyneessä liassa, niin tällaiset havainnot pitäisi tehdä, mutta ollaan niin virkailijaa että..