Missä vika, kun susia ei saisi tutkia?

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, kuinka susiin vihamielisesti suhtautuvat tahot levittävät vääristeltyä tietoa kuin dosentti Bäckman ikään. Arvelin syyksi jonkinlaista halua herättää hämmennystä ja estää tosiasioihin pohjautuvaa keskustelua.

Suomen susikannan koko on painunut varsin pieneksi salametsästyksen takia, ja salametsästystä perustellaan suden vaarallisuudella.

Karhuun ei tunnu suuntautuvan samanlaista vihamielisyyttä, vaikka karhut ovat selvästi sutta vaarallisempia ihmiselle ja niiden kanta on myös susikantaa suurempi. Jostain syystä nimenomaan sutta on helppo vihata.

Kuinka susiin kohdistuvaa pelkoa voisi vähentää? Noin yleensä ottaen ennakkoluuloja ja pelokkuutta pyritään lieventämään tiedon määrän lisäämisellä.

Tiedon voisi olettaa toimivan myös tässä tapauksessa. Esimerkiksi Riista- ja kalataloudentutkimuslaitoksen sivuilta löytyy tutkimus pannoitetun susinartun liikkumisesta. Olen tämän tutkimuksen aiemminkin maininnut, ja siitä ilmenee, että laumassa liikkuva narttu vältteli ihmisasutusta. ”Paikannuksia oli 1153 ja niistä seitsemän sijaitsi alle 100 m:n päässä asuinrakennuksesta ja kolme 100 m:n päässä kesämökistä.”

Tällaisen tiedon luulisi olevan kultaakin kalliimpaa, kun puheenaiheena on suden vaarallisuus sekä mahdollinen tunkeutuminen ihmisten pihapiireihin.

Vaan mitä tekevät suden vaarallisuutta kuuluttavat tahot? Olisi luultavaa, että ne haluaisivat mielihyvin auttaa keräämään tutkimustietoa siitä, kuinka lähelle ihmisiä sudet nykyään uskaltautuvat.

Väärä luulo. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa ei anneta tutkijoiden edes pannoittaa susia.

Mikä asiassa mättää? Jos ”susikriitikoiden” mielestä ongelmana on, että valtiovalta ja luonnonsuojelijat eivät usko, kuinka lähelle asutusta sudet tuppautuvat, luulisi heidän ensimmäisenä haluavan todistaa väitteensä paikkatiedoilla susien liikkeistä.

Tieto jää saamatta, keskustelu jatkuu ilman sitä.