Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Miksi taiteilijoiden ammattitaitoa väheksytään?

Blogit Tarinoita tieteestä 21.3.2018 18:36
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Arkipuheissa taiteilija on usein levoton, rajaton ja kaoottinen sielu, joka riipii alitajuntansa pohjamudista maailman myrskyjen ajamana mitä milloinkin – ja saa kuitenkin lopulta aikaan nerokkaan taideteoksen.

Kun on seurannut keskustelua  Aku Louhimiehen ”metodeista”, on tullut selväksi, että tällainen asenne kohdistuu myös näyttelijöihin. Näyttelijän pitäisi ilmeisesti luopua kaikesta opitusta ja harkitusta, stressaantua psyykkisille ja fyysisille äärirajoilleen asti ja näytellä kuin nurkkaan ajettu eläin (jonka vaihtoehdot ovat perusbiologisen ajattelun mukaan seuraavat: 1. pakene, 2. leiki kuollutta, 3. taistele).

Hieman samansuuntaista ajattelua edustaa käsitys, että jatkuva resurssien puute parantaisi ihmisen luovuutta. Juha Sipilä esitti aikoinaan yliopistoille, että ”niukkuus luo luovuutta”. Sipilä ja hänen hengenheimolaisensa ajattelevat, että  stressaantunut ihminen, joka joutuu koko ajan todistelemaan osaamistaan ja oikeuttaan tehdä työtään, on siinä poikkeuksellisen luova ja nerokas.

Näyttelijä Outi Mäenpää kiinnitti Facebook-kirjoituksessaan huomiota Louhimiehen ”metodien” järjettömyyteen. Mäenpää viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan vähättely ja moittiminen pienentävät koehenkilöiden kognitiivista kapasiteettia.

Stressin luovuutta heikentävästä vaikutuksesta onkin paljon todistusaineistoa. Esimerkiksi vuonna 2010 ilmestyneen tutkimuksen mukaan erityisen vahvasti luovuutta estää arvaamattomuus. Sitä Louhimiehen ”metodeissa” kuulosti riittävän.

Taide ammattina ei ole mikään kaoottiseksi ajetun mielen leikkikenttä, vaan oikea työ, joka vaatii paljon. Taiteenlajista riippumatta taiteilijuus on ensinnäkin erittäin kilpailtu ammatti. Taiteilijat kilpailevat rahoituksesta, näkyvyydestä ja yleisöstä sekä mahdollisuuksista ylipäätään toteuttaa taidettaan, kuten julkaisupäätöksistä, näyttelyistä, työtiloista, rooleista, hyvistä soittimista ja teatterisaleista.

Taiteilijoiden töitä riivitään välillä raskaasti julkisuudessa. Kun kolme vuotta valmisteltu teos lytätään puolessa tunnissa kirjoitetussa tuhannen merkin pläjäyksessä, itse kunkin itsetunto olisi kovilla.

Stressiä siis riittää jo työn luonteesta johtuen. Taiteilija ei kaipaa enää sen enempää vähättelyä työyhteisön taholta, pahoinpitelyä lähestyvää ”metodiikkaa”, väkisin pakottamista tai itsetunnon murtamista.

Taiteen teon hetkien pitäisi olla rauhallisia ja turvallisia hetkiä, jolloin taiteilija pääsee hyödyntämään suurinta vahvuuttaan: ammattitaitoa.

Jostain syystä taiteesta puhuttaessa nimenomaan ammattitaito unohtuu usein keskusteluista. Luovuutta mystifioidaan ja taiteilijoita nostetaan jalustalle lähtökohtaisesti erityislaatuisina persoonina. Unohdetaan, että taiteilijat ovat koulutettuja ja kouluttautuneita, jatkuvasti tekemistään analysoivia, aina uuteen ja parempaan pyrkiviä kunnianhimoisia ammattilaisia.

Kaoottiset, äärimmäiset tunnetilat voivat opettaa taiteilijaa ja antaa jonkinlaista materiaalia taiteeseen, mutta eheän taideteoksen lopulliseen luomiseen tarvitaan hyvää työmuistia, kykyä tuottaa uudenlaisia assosiaatioita ja säilyttää mielessä kokonaisuus, jota ei vielä ole olemassa. Tällaiset kyvyt kärsivät stressaavassa tilanteessa.

Luovuudesta puhutaan nykyään paljon muidenkin kuin perinteisten luovien ammattien yhteydessä. Jokaisen insinöörin, kirurgin ja kokin halutaan olevan luova, keksivän jatkuvasti uutta ja innovoivan omaa työelämäänsä.

Paljastan tässä salaisuuden: insinöörit, kirurgit ja kokit ovat luovimmillaan, kun heille taataan työrauha, hyvät resurssit, rauhallista aikaa ajatteluun sekä tekemistä tukeva työyhteisö. Heitä ei pidä läpsiä kasvoille tai sylkeä hiuksiin. Heitä ei pidä käskeä anomaan itselleen palkkaa puolen vuoden välein tai pyytää tekemään työtään ilmaiseksi.

Taiteilijat ovat monella tapaa sitä, mitä muuttuneessa työelämässäkin ihmisiltä peräänkuulutetaan: he ovat luovia, tottuneita ajattelemaan asioita uusiksi, he ohjaavat itse omaa työskentelyään, esiintyvät ja markkinoivat omia teoksiaan.

Taiteilijoita kannattaa siis kuunnella ja ennen kaikkea antaa arvoa heidän ammattitaidolleen.