Mielen patologiaa
Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäristä Hannu Lauermasta julkaistiin juuri mainio henkilökuva.
Lauerma suhtautuu psykiatriaan tiukan tieteellisesti, mutta on samalla avarakatseinen henkilö, jolta löytyy ymmärrystä ja kiinnostusta ihmismielen nurjille puolille. Itseäni biologina toki ilahduttaa, että Lauerma hakee taustaa ihmisen käytökselle usein käyttäytymisgenetiikasta ja evoluutiopsykologiasta. Monesti psykiatria kantaa mukanaan turhan psykoanalyyttista ihmiskuvaa.
Mitään geneettistä determinismiä Lauerma ei tietenkään edusta: yksilön geenit antavat vain alttiuden erilaisille asioille. Joskus ympäristö ajaa meistä esiin pahimmat taipumuksemme, toisinaan taas silottelee ne näkymättömiin. Ennakointi on hankalaa.
Hannu Lauerma on mallikelpoinen tiedemaailman edustaja myös siksi, että hän hallitsee sanankäytön jalon taidon. Luen parhaillaan Lauerman teosta Pahuuden anatomia – pahuus, hulluus, poikkeavuus (Edita, 2009).
Monialaiselta tarkastelutavaltaan Hannu Lauerma muistuttaa hieman toista parrakasta herrasmiestä, tähtitieteilijä Esko Valtaojaa. Tietyllä tapaa psykiatri peittoaa kirjoittamisessa tähtitieteilijän: Lauerma on erityisen hyvä jäsentelemään, rakentamaan tasapainoisen kokonaisuuden yleisestä tiedosta ja yksittäisistä esimerkeistä. Valtaoja on rönsyilevyydessään epäselvempi.
Pahuuden anatomia kertoo ”pahoista” ihmisistä: murhaajista, raiskaajista, lahkojen ja ääriliikkeiden johtajista, julmiin tekoihin pystyvistä ”tavallisista” ihmisistä kuten sotilaista ja terroristeista. Kirjailija hahmottelee erilaisia selitysmalleja tai näkökulmia ihmisen väkivaltaisille taipumuksille ja sivuaa biologian lisäksi esimerkiksi kulttuurin ja uskonnon roolia väkivallassa ja sen hillitsemisessä. Hän kertoo psykopatiasta ja pohtii psykiatrian ja vankeinhoidon mahdollisuuksia puuttua pahuuteen.
Eloisimpia kohtia Pahuuden anatomiassa ovat luonnollisesti henkilökuvat. Lauerma esittelee muun muassa lahkojohtaja Alma Kartanon, koulusurmaaja Pekka-Eric Auvisen ja sarjamurhaaja Aileen Wuornoksen tapaukset.
”Tapauskertomukset” eivät rajoitu tunnettuihin henkilöihin. Vielä mielenkiintoisempia ovat Lauerman uransa aikana hoitamat potilaat, joilla ei tietenkään ole nimeä, mutta joista psykiatrilla on antaa yksityiskohtaista tietoa aivan eri tavalla kuin nimillään esiintyvistä ”julkkiksista”. Erityisesti mieleeni jäi heti kirjan alussa esiintyvä ”Yrde”, naisen tappanut mies, jolla oli fantasioita naisten sukupuolielinten silpomisesta.
Yrdessä tiivistyy hyvin koko kirjan henki. Hänellä oli monen muun asian lisäksi taakkanaan Klinefelterin syndrooma, geneettinen oireyhtymä, joka aiheuttaa poikkeamia muun muassa kivesten kehitykseen ja ruumiinrakenteeseen ja oli siksi Yrden tapauksessa omiaan altistamaan epäsosiaaliselle käytökselle. Epäonnekseen Yrde oli syntynyt sadistisen ja seksuaalikielteisen äidin pojaksi – toisenlaisessa kodissa Yrdestä olisi voinut tulla aivan yhteiskuntakelpoinen mies.
Yrde suoritti rangaistuksena, pääsi irti alkoholista, ja vapauduttuaan hän paitsi sai töitä, myös löysi puolison. Lauerman viimeinen kohtaaminen Yrden kanssa tapahtui rautatieasemalla, jossa tyytyväisen ja rauhallisen oloinen mies esitteli psykiatrinsa vaimolleen.
Suosittelen luettavaksi.
