Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Mielen patologiaa

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 28.2.2012 12:05

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäristä Hannu Lauermasta julkaistiin juuri mainio henkilökuva.

Lauerma suhtautuu psykiatriaan tiukan tieteellisesti, mutta on samalla avarakatseinen henkilö, jolta löytyy ymmärrystä ja kiinnostusta ihmismielen nurjille puolille. Itseäni biologina toki ilahduttaa, että Lauerma hakee taustaa ihmisen käytökselle usein käyttäytymisgenetiikasta ja evoluutiopsykologiasta. Monesti psykiatria kantaa mukanaan turhan psykoanalyyttista ihmiskuvaa.

Mitään geneettistä determinismiä Lauerma ei tietenkään edusta: yksilön geenit antavat vain alttiuden erilaisille asioille. Joskus ympäristö ajaa meistä esiin pahimmat taipumuksemme, toisinaan taas silottelee ne näkymättömiin. Ennakointi on hankalaa.

Hannu Lauerma on mallikelpoinen tiedemaailman edustaja myös siksi, että hän hallitsee sanankäytön jalon taidon. Luen parhaillaan Lauerman teosta Pahuuden anatomia – pahuus, hulluus, poikkeavuus (Edita, 2009).

Monialaiselta tarkastelutavaltaan Hannu Lauerma muistuttaa hieman toista parrakasta herrasmiestä, tähtitieteilijä Esko Valtaojaa. Tietyllä tapaa psykiatri peittoaa kirjoittamisessa tähtitieteilijän: Lauerma on erityisen hyvä jäsentelemään, rakentamaan tasapainoisen kokonaisuuden yleisestä tiedosta ja yksittäisistä esimerkeistä. Valtaoja on rönsyilevyydessään epäselvempi.

Pahuuden anatomia kertoo ”pahoista” ihmisistä: murhaajista, raiskaajista, lahkojen ja ääriliikkeiden johtajista, julmiin tekoihin pystyvistä ”tavallisista” ihmisistä kuten sotilaista ja terroristeista. Kirjailija hahmottelee erilaisia selitysmalleja tai näkökulmia ihmisen väkivaltaisille taipumuksille ja sivuaa biologian lisäksi esimerkiksi kulttuurin ja uskonnon roolia väkivallassa ja sen hillitsemisessä. Hän kertoo psykopatiasta ja pohtii psykiatrian ja vankeinhoidon mahdollisuuksia puuttua pahuuteen.

Eloisimpia kohtia Pahuuden anatomiassa ovat luonnollisesti henkilökuvat. Lauerma esittelee muun muassa lahkojohtaja Alma Kartanon, koulusurmaaja Pekka-Eric Auvisen ja sarjamurhaaja Aileen Wuornoksen tapaukset.

”Tapauskertomukset” eivät rajoitu tunnettuihin henkilöihin. Vielä mielenkiintoisempia ovat Lauerman uransa aikana hoitamat potilaat, joilla ei tietenkään ole nimeä, mutta joista psykiatrilla on antaa yksityiskohtaista tietoa aivan eri tavalla kuin nimillään esiintyvistä ”julkkiksista”. Erityisesti mieleeni jäi heti kirjan alussa esiintyvä ”Yrde”, naisen tappanut mies, jolla oli fantasioita naisten sukupuolielinten silpomisesta.

Yrdessä tiivistyy hyvin koko kirjan henki. Hänellä oli monen muun asian lisäksi taakkanaan Klinefelterin syndrooma, geneettinen oireyhtymä, joka aiheuttaa poikkeamia muun muassa kivesten kehitykseen ja ruumiinrakenteeseen ja oli siksi Yrden tapauksessa omiaan altistamaan epäsosiaaliselle käytökselle. Epäonnekseen Yrde oli syntynyt sadistisen ja seksuaalikielteisen äidin pojaksi – toisenlaisessa kodissa Yrdestä olisi voinut tulla aivan yhteiskuntakelpoinen mies.

Lue myös

Henkilökuvassa ihmismielen asiantuntija Hannu Lauerma: ”Pahuus kiehtoo, se on stimuloivaa”

Yrde suoritti rangaistuksena, pääsi irti alkoholista, ja vapauduttuaan hän paitsi sai töitä, myös löysi puolison. Lauerman viimeinen kohtaaminen Yrden kanssa tapahtui rautatieasemalla, jossa tyytyväisen ja rauhallisen oloinen mies esitteli psykiatrinsa vaimolleen.

Suosittelen luettavaksi.

jpg

Lue myös

Henkilökuvassa ihmismielen asiantuntija Hannu Lauerma: ”Pahuus kiehtoo, se on stimuloivaa”

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

”Joskus ympäristö ajaa meistä esiin pahimmat taipumuksemme, toisinaan taas silottelee ne näkymättömiin. Ennakointi on hankalaa.”

Ja vielä vaikeammaksi homman tekee se että täsmälleen samat taipumukset voivat olla toivottuja tai kauhistuttavia, tilanteesta riippuen!
Mutta toisaalta tuohon samaanhan liittyy koko evoluution toimivuus: lähes kaikki mutaatiot ovat tarpeettomia, mutta siltikään ilman niitä ei voi tulla toimeen. Muuttuvissa olosuhteissa on tultava osuvia muutoksia eikä ole väliä vaikka yhtä osumaa kohden tulisikin tuhat hutia. Paikoilleen jääminen kun tietää varmaa kuolemaa.

Olisi mielenkiintoista tietää miksi evoluution tuloksena syntyneestä käytöksestä voidaan käyttää adjektiivia paha.Eikö paha ja hyvå ole samantekeviä jos evoluutio toimii ja kehitys kehittyy?

Jakke.
Varmaankin sen vuoksi, kun evoluutio harjoittaa jatkuvasti hakuammuntaa muuntelussaan, ja lajille edulliset mutaatiot jäävät kiertoon. Eläinkunnassa lajikumppanien tappaminen on pääsääntöisesti lajin selviämisen ja lisääntymisen kannalta rationaalista, mutta ihmislajin keskuudessa ei, vaan lähinnä satunnaista, ja lajin kannalta hyödytöntä ja vahingoittavaa.

Jakke, sen takia käytinkin lainausmerkkejä tuolla ”pahan” ja ”tavallisen” kohdalla. Mutta Lauermakin kyllä pohtii kirjassaan ongelmaa eikä siis vain puhu pahuudesta ilman määreen problematisointia.

”Sielun ääriä ei löydä vaikka kulkisi kaikki tiet; niin syvä on sen laki”.
– Herakleitos.
Edesmenneen hypnoositohtori Reima Kampmanin sivupersoonatutkimuksestaan 1975 kirjoittaman kirjan ”Kuka minä olen?” saatesanat.

”Ihmismielen asiantuntija” ?
Jos tuo pitäisi paikkansa, sitä pitäisi juhlia planeetanlaajuisesti,
sillä Lauerma olisi ensimmäinen laatuaan. Myöhemmin henkilö-
kuvajutussa mainitaakin maltillisemmin, ihmismielestä että
se on ”Tuntematon kuin avaruus”. Tuntemattoman avaruuden
asiantuntija?

Sori vaan roska mutta ihmismieltä ei julisteta ratkaisemattomaksi sen enempää kuin ratkaistuksikaan vaikka se sinun omaa pientä mieltäsi ahdistaisikin.

Joku: ”julistamista” vasthaanhan se kritiikki olikin.