Mene metsään, älä pelkää sitä!
Käyn metsässä lähes päivittäin, vuoden läpeensä. Jos joku kysyy, retkieni tarkoitus on koiran ulkoiluttaminen tai syksyllä sienien poimiminen.
Tosiasiassa käyn metsässä hoitamassa mielenterveyttäni. Puiden keskellä mieli rauhoittuu, ja toisaalta moni kinkkinen työongelma löytää ratkaisun kuin vahingossa, kun ajattelu on rentoutunutta ja vapaata.
Metsässä liikkumisen aiheuttama fyysinen rasitus hoitaa mieltä sekin. Ajan kuluessa minulle on käynyt aina vain selvemmäksi, että ”mielestä” ja ”ruumiista” puhuminen on ollut karhunpalvelus ihmiskunnalle. On vain yksi, ehyt ihminen, ja se ihminen saadaan voimaan hyvin muun muassa metsäkävelyillä ja salibandylla (ainakin minun tapauksessani).
Myös lapseni ovat tottuneet metsäretkiin. Moni tuttavani ihastelee sitä, että saan teinit suostuteltua metsään, mutta ei se ole ollut mikään ongelma. Olemme käyneet metsässä yhdessä aina.
Olen ajatellut, että tottuminen metsään ja metsässä liikkumiseen on lapselle lahja: ehkä metsästä tulee heillekin luonteva keino rentoutua ja lisätä hyvää oloa.
Metsäluonnon vaikutuksesta stressin lievenemiseen ja hyvänolontunteeseen on jo olemassa paljon tietoa. Suomessa aihetta on tutkinut tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta.
Metsällä on muitakin terveyshyötyjä. Metsäluonnon mikrobisto saattaa moninaistaa hyvällä tavalla suoliston bakteerikantaa ja vähentää allergioita. Näyttöä tuijottaneille silmille tekee hyvää katsella metsän siimekseen. Epätasaisessa maastossa kävely parantaa tasapainoa ja rasittaa monipuolisesti lihaksia.
Koska ihmisen on aina hankala samaistua käsityksiin, jotka eivät vastaa omaa ajattelua, minäkään en ole lakannut hämmästelemästä ihmisiä, jotka eivät käy metsässä tai jotka eivät viihdy siellä. Metsän pelko on minulle vaikeasti käsitettävä pelko (vaikka itsehän pelkään muun muassa klovneja, korkeita paikkoja ja isoja nukkeja).
Metsän pelko mietityttää onneksi muitakin kuin minua. Yleisradion artikkelissa kerrotaan lähiluontoaktivisti Elli Keisteri-Sipilästä, joka opastaa ihmisiä löytämään lähiluonnon ja menemään metsään vaikka metrolla. ”Jos ihminen ei ole koskaan lapsena liikkunut luonnossa, se voi tuntua vieraalta ja pelottavalta. Jollain saattaa esimerkiksi olla voimakas punkkipelko”, Keisteri-Sipilä korostaa hastattelussa. Ja noinhan se on: kaikki lähtee tottumuksesta.
Kuinka sitten totutella metsiin tai estää lapsia kehittämästä pelkoa metsää kohtaan? Tässä muutama vinkki:
1. Tee lähimetsistä rutiinia
Vaikka metsissä on minullekin jotain erityistä, eikä hyvää metsää voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä, on tärkeää tehdä metsäretkistä mahdollisimman vaivattomia ja rutinoituneita. Metsässä pitää piipahdella noin vain arjen lomassa, mahdollisimman tavallisissa vaatteissa ja vähällä hössötyksellä.
Etsikää lähimetsiä, sellaisia, jossa voi tehdä ehkä vain viidentoista minuutin kierroksen, ja käykää siellä kauppareissuilla, koulu- tai työmatkalla, illan päätteeksi, ennen viikonlopun saunavuoroa. Metsään menoon ei pidä suhtautua asiana, joka vaatii valtavaa varusteruljanssia tai henkistä latautumista.
Tutuista metsistä myös tietää, pärjääkö siellä lenkkareilla vai pitääkö olla ihan saappaat. Itse olen sitä mieltä, että metsään voi mennä mekossakin.
2. Etsikää uusia, jännittäviä metsiä
Tutut lähimetsät pitävät metsäänmenokynnyksen matalana. On kuitenkin palkitsevaa löytää myös uusia, upeita metsiä. Suomessa on monenlaisia maisemia ja luontotyyppejä, ja vuodenajatkin tekevät luontoon omanlaisensa jäljen.
Etelä-Suomessa asuvien kannattaa ehdottomasti piipahtaa mökkireissun lomassa vaikkapa Helvetinjärven kansallispuiston jylhissä maisemissa tai Seitsemisen pitkospuureiteillä ja riippusillalla. Itse nautin, kun lomamatkalla Dubrovnikissa kilometrin kävelymatkan päästä löytyy suojeltu metsä. Välimerellinen metsä on mukavan erilainen kuin suomalainen.
3. Metsässä kannattaa syödä
Hauskaa, että tämä pitkään mielessäni ollut vinkki löytyi myös Ylen lähiluontoartikkelista. Metsään kannattaa mennä mahdollisimman usein myös syömään.
Metsäretki voi välillä olla pelkästään syömistäkin varten: pakataan tavarat reppuihin ja koreihin, kävellään lähikalliolle ja pystytetään brunssi siihen. Olen itse juonut lähimetsässä niin aamukahvit kuin kokannut trangialla päivällisen nälkäisille koululaisille. Vaivaa ei tietenkään tarvitse nähdä: yhtä hyvin olemme ostaneet lähileipomosta munkit ja pillimehut ja menneet metsään niiden kanssa.
Ulkona ruoka maistuu paremmalta ja ruokailuhetki muuttuu aivan erityiseksi. Metsäretkeen epäilevästi suhtautuvalle lapselle eväät voivat olla hyvä houkutin. (Ei toivottavasti ole tarpeen muistuttaa, että pienetkin roskat tuodaan metsästä aina pois, ja ruokaa kokataan metsäpalovaroituksia noudattaen.
4. Puhelimet pois – keskittykää luontoon
En ole mikään mestarivahtaaja, mitä tulee lasteni puhelinten käyttöön, mutta metsässä sääntö on simppeli: puhelimet pois. Kun metsään mennään, siellä kuunnellaan luonnon ääniä ja katsellaan luonnon näkymiä.
On viitteitä siitä, että luonnossa oleskeleminen esimerkiksi helpottaa ADHD-oireilua ja parantaa tarkkaavaisuutta, ja siksi luonnossa kannattaa oleskella mahdollisimman täysipainoisesti. En koskaan itsekään esimerkiksi kuuntele musiikkia metsässä. Hiljaisuus, puiden humina ja lintujen äänet hellivät korvia, ja metsässä kannattaa välillä keskittyä myös tuoksuihin.
5. Avatkaa silmät yksityiskohdille
Välillä tulee olo, että ihmiset kulkevat lähiluonnossaan silmät kiinni. Pysähtykää, katselkaa yksityiskohtia! Metsässä, jota ihminen ei ole ennättänyt raastaa rikki, on visuaalisesti jotain hyvin tyydyttävää, ja toisaalta rankasti käsitellystä kaupunkimetsästäkin löytää paljon pieniä, mutta kauniita yksityiskohtia.
Sammalen peittämät kivet ja kannot, tikkojen pökkelöihin hakkaamat kolot, syksyn värjäämät rahkasammallaikut varpujen lomassa, kaatuneiden puiden rykelmät: kaikkea tällaista pitää ehkä erikseen opetella näkemään, ja mitä enemmän tietoista katselua harrastaa, sitä enemmän yksityiskohtia huomaa ja sitä enemmän oppii arvostamaan metsäluonnon monimuotoisuutta.