Media tykkää sairaista
Mitä on terveysjournalismi? Ehkä ensimmäisenä siitä tulee mieleen lehtien ohjeistavat uutiset: syö näin, nuku noin paljon, liiku enemmän, vältä näitä. Terveysjournalismiin liittyy helposti valistuksen kaiku.
Vanhakantaisesti ajateltuna terveystiedon levittäminen onkin ennen kaikkea valistusta. Kansalle täytyy kertoa, millaisia elämäntapavalintoja sen pitäisi tehdä. Tosiasiassa nykyajan terveysjournalismi on tietenkin paljon moninaisempaa.
Mediassa näkyviin pääsevät sairastuneet ja taudin voittaneet, tappavat pandemiat, rasva- ja sokerisodat.
Kaikkiaan kuusi prosenttia uutisjournalismista käsittelee terveysaiheita.
Jos tarkastellaan koko terveysviestinnän kenttää, viestinsä maailmalle haluavat saada ainakin tutkijat ja tutkimuslaitokset, lääke- ja ruokateollisuus, potilasjärjestöt, yksittäiset liikunnan, dieetin, hoitomuodon tai totuuden puolestapuhujat. Ääniä siis riittää.
Ulla Järven toimittama, juuri ilmestynyt Tautinen media -tietokirja (Duodecim) esittelee terveysviestinnän kentän sekä sillä esiintyviä puhetapoja ja ilmiöitä.
Itse asiassa ei pitäisi puhua terveysviestinnästä tai -journalismista: sairastaminen kiinnostaa selvästi enemmän kuin terveys. Tavallaan se on luonnollista. Uutisia tehdään, kun maailmaan ilmaantuu uhkia ja muutoksia. Vakavissa sairauksissa on aina läsnä kuolema, ja sepä vasta ihmisiä kiinnostaakin. Jo olemassaolevan terveyden ylläpitäminen ei ole yhtä kiinnostavaa kuin taistelu dramaattista sairautta vastaan.
Taistelumetaforat ovatkin yleisiä, kun lukijalle kerrotaan vaikkapa syöpään sairastuneesta julkkiksesta.
Kirjassa käydään läpi suomalaisen terveysjournalismin historiaa, median luomaa kuvaa terveydestä ja sairastamisesta sekä terveyttä koskevan tiedon alkuperää. Näkyville pääsevät myös television lääkärisarjat sekä sosiaalisessa mediassa jaettu terveystieto. Eräänlaisena tapauskertomuksena kirjassa käsitellään ”rasvasota” eli vuonna 2010 käyty kiivassanainen eri medioihin levinnyt keskustelu kolesterolista.
Itseäni kiinnostivat kirjassa ehkä eniten Merja Draken artikkeli netin sisältämästä terveystiedosta sekä Eija Hukan kirjoitus sosiaalisesta mediasta terveystiedon levittäjänä.
Kun netistä haetaan terveystietoa, se on useimmiten ruokavalioita koskevaa. Itse en ollut koskaan kuullut esimerkiksi HCG-dieetistä, vaikka se oli vuonna 2010 haetuimpia dieettiaiheita Yhdysvalloissa. Ruokavalion keskeinen ajatus oli, että istukan erittämä HCG-hormoni saa ihmiset laihtumaan, ja siksi laihtumishaluiset ostivat kyseistä hormonia apteekeista ja nettikaupoista.
Suomessa erityisen suosittuja ovat diabetesta koskevat haut. Ehkä hieman surullinen havainto Merja Draken artikkelissa on se, että eniten terveysaiheita googletetaan Itä- ja Pohjois-Suomessa – eli alueilla, joilla matka lääkäriin on kaikkein pisin.
Draken mukaan ihmiset ovat terveystietoa hakiessaan varsin laiskoja eivätkä klikkaa auki kuin muutaman haussa ensimmäiseksi sijoittuneen linkin. Tämä vaikeuttaa luotettavan tiedon löytämistä.
Sikainfluenssa-aallon huipulla Googlen tarjoama mahdollisuus ostaa sijoituksia tietyllä sanalla tehtyihin hakuihin johti siihen, että ensimmäiseksi haussa tuli muun muassa iltapäivälehtien keskustelupalstoja sekä kaupallisia sikainfluenssa.fi- ja sikainfluenssa.com-sivustoja. Terveysviranomaisten sivut jäivät kauas taakse.
Eija Hukka korostaa artikkelissaan terveysorganisaatioiden läsnäolon tärkeyttä sosiaalisessa mediassa. Asiantuntijoiden täytyy olla läsnä siellä, missä ihmiset keskustelevat. ”Sairaalan Facebook-sivulla oltava muutakin kuin yhteystiedot.”
Aina läsnäoloa ei tosin oteta kauniisti vastaan: MS-liiton keskustelupalstalla alkoi kiivas keskustelu erittäin kokeilullisesta hoitomuodosta, pään alueen laskimoiden pallolaajennuksesta, jota tehtiin suurella rahalla Puolassa. Kun suomalainen neurologi toppuutteli hoidosta innostuneita liiton lehdessä, keskustelijat suutahtivat ja siirsivät keskustelun kokonaan muualle.
Silti someen pitää lähteä: sitä kautta voi tavoittaa esimerkiksi ihmisiä, jotka muuten pysyttelevät terveyspalveluiden ulottumattomissa.
Suuret organisaatiot uskaltautuvat sosiaaliseen mediaan valitettavan jäykästi. Pelkona on hallitsemattomuus – vaikkapa se, että omaa organisaatiota koskeva keskustelu riistäytyy käsistä tai itse tuotettua tietoa ei voida enää kontrolloida.
Näkymättömyys somessa alkaa kuitenkin tuottaa totaalista näkymättömyyttä. Organisaation oma sivu voi hakukoneissa jäädä kauas yksittäisen organisaatiota koskevan mielipideblogauksen taakse, koska blogausta on kommentoitu ja jaettu ahkerasti.
Terveysviestintä on elämän ja kuoleman aihe, ja siksi sen laatua ja käytäntöjä on varsin tarpeellista pohtia. Tautinen media tulee tarpeeseen.
Masentava on silti asia, josta Sinikka Torkkola kirjoittaa artikkelissaan: vaikka viestinnän tutkimuksella on haluttu selvittää, kuinka terveystieto saataisiin uppoamaan kansaan, tulokset ovat jääneet ristiriitaisiksi. Ei siis ole selvää, millaisin viestinnällisin keinoin oikea tieto saataisiin perille.
Kun yhtä takuuvarmaa keinoa ei ole tiedossa, ei auta kuin kokeilla kaikkia yhtaikaa.