Marsilaiset vierellämme

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mars-tutkimuksen rinnalla on alusta saakka elänyt kunnioitettava määrä kaunokirjallisuutta ja populaarikulttuuria. Marsilaiset ovat hyökänneet ja soluttautuneet planeetallemme loputtoman monta kertaa.

Edgar Rice Burroughs(1875-1950) on tunnetuimpia Mars-myytin hyödyntäjiä: virginialainen herrasmies, Marsin sotavaltias John Carter esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1912 Burroughsin kirjassa A princess of Mars (suomennettu nimillä Marsin prinsessa ja Marsin sankari). Vaikka Burroughsin fantasiamaailmasta voi olla montaa mieltä, hän kuitenkin hyödynsi Mars-tutkimuksen kulloisiakin löytöjä tarinoissaan. Toinen kuuluisa Mars-teos on Ray Bradburyn (s. 1920) novellikokoelma The Martian Chronicles (Marsin aikakirjat).

Englantilainen science fiction -taituri Arthur C. Clarke (1917-2008), jonka mainitsen edellisessäkin blogauksessa hänen Europa-kiinnostuksensa vuoksi, hahmotteli vuonna 1951 ilmestyneessä The Sands of Mars (Marsin aamunkoitto) -romaanissaan Marsin mahdollista tulevaisuutta ihmiskunnan siirtokuntana.

Clarkeakin pidemmälle kulki kirjailija Kim Stanley Robinson (s. 1952) Mars-trilogiassaan (Red Mars, 1993; Green Mars, 1994; Blue Mars, 1996), jossa hän hyvin yksityiskohtaisesti, oikeaan Mars-tietouteen nojautuen kuvailee, kuinka Mars voitaisiin muokata elämälle sopivaksi planeetaksi.

Vuosisatojen ajan toiveemme Maan ulkopuolisen elämän löytymisestä ovat keskittyneet ennen kaikkea Marsiin. Miksi? Kun kaukoputket alkoivat kehittyä 1600-luvulla, Maata lähimmät taivaankappaleet olivat luonnollisesti useimmiten katseiden kohteina. Kuu paljastui nopeasti paljaaksi, kylmäksi, kraattereiden läikittämäksi kivilohkareeksi, ja mielenkiinto siirtyi muualle.

Lähimmät planeetat, Mars ja Venus, ovat molemmat samaa kokoluokkaa kuin Maa. Nyt kun tiedämme molemmista enemmän, Marsin punertavat autiomaat tuntuvat meistä paljon tutummilta kuin Venuksen 400-asteinen pinta ja ilmakehän valtava paine.

Marsin mystiikka ruokkii itseään. Jokainen vihreiden marsilaisten kansoittama elokuva, jokainen kirja, jokainen luotaimien löytö kirjoittaa sen tarinaa eteenpäin.

Vuoden 2009 alussa NASA piti tiedotustilaisuuden. Vuosina 2003-2006 Marsin kaasukehästä otetut spektrikuvat oli tulkittu, ja niistä näkyi, että Marsissa on suuret määrät metaania

Maapallolla metaania päätyy ilmakehään kahdella tapaa: elollisten olioiden aineenvaihdunnasta sekä eräistä geologisista prosesseista. Marsinkin metaani on mitä ilmeisimmin peräisin joko geologisesta tai biologisesta toiminnasta – siis tulivuorista tai elämästä. Kumpaakaan ei ole toistaiseksi punaiselta planeetalta paikallistettu.

Marsin elämästä ei tarvitse etsiä jälkiä vain sen omasta kivierämaasta. Etelämantereelta löytyi vuonna 1984 meteoriitti, joka päätyi uutisiin vuonna 1996. Sen huokosiin sulkeutuneesta kaasusekoituksesta pääteltiin, että lohkare on peräisin Marsista. Mutta NASA:n tutkijat olivat löytäneet lohkareesta muutakin: pienen pieniä karbonaattirakenteita, samanlaisia, joita Maassa jättävät jälkeensä merien pieneliöt.

Oliko todiste Marsin elämästä maannut koko ajan omalla planeetallamme? Skeptikot kysyvät, voiko Allan Hills 84001 -nimellä tunnetun lohkareen todistaa varmasti olevan Marsista, onko yli kymmenen tuhannen vuoden makoilu Etelämantereen jäätiköllä kuitenkin saastuttanut sen meidän omalla elämällämme tai olisivatko karbonaattirakenteet voineet syntyä jossain epäorgaanisessa prosessissa. Lopullista sanaa ALH84001-meteoriitista ei kukaan ole voinut lausua, mutta ainakin vielä pari vuotta sitten NASA:n tutkijat olivat sitä mieltä, että kyseiset rakenteet ovat varmemmin eloperäisiä kuin epäorgaanisesta tuotosta.

Jonain päivänä todisteita Marsin elämästä voi löytyä odottamattomallakin tavalla ja odottamattomasta paikasta.

Niin kävi myös John Carterille.