Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Marsilaiset vierellämme

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 23.11.2011 11:02

Mars-tutkimuksen rinnalla on alusta saakka elänyt kunnioitettava määrä kaunokirjallisuutta ja populaarikulttuuria. Marsilaiset ovat hyökänneet ja soluttautuneet planeetallemme loputtoman monta kertaa.

Edgar Rice Burroughs(1875-1950) on tunnetuimpia Mars-myytin hyödyntäjiä: virginialainen herrasmies, Marsin sotavaltias John Carter esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1912 Burroughsin kirjassa A princess of Mars (suomennettu nimillä Marsin prinsessa ja Marsin sankari). Vaikka Burroughsin fantasiamaailmasta voi olla montaa mieltä, hän kuitenkin hyödynsi Mars-tutkimuksen kulloisiakin löytöjä tarinoissaan. Toinen kuuluisa Mars-teos on Ray Bradburyn (s. 1920) novellikokoelma The Martian Chronicles (Marsin aikakirjat).

Englantilainen science fiction -taituri Arthur C. Clarke (1917-2008), jonka mainitsen edellisessäkin blogauksessa hänen Europa-kiinnostuksensa vuoksi, hahmotteli vuonna 1951 ilmestyneessä The Sands of Mars (Marsin aamunkoitto) -romaanissaan Marsin mahdollista tulevaisuutta ihmiskunnan siirtokuntana.

Clarkeakin pidemmälle kulki kirjailija Kim Stanley Robinson (s. 1952) Mars-trilogiassaan (Red Mars, 1993; Green Mars, 1994; Blue Mars, 1996), jossa hän hyvin yksityiskohtaisesti, oikeaan Mars-tietouteen nojautuen kuvailee, kuinka Mars voitaisiin muokata elämälle sopivaksi planeetaksi.

Vuosisatojen ajan toiveemme Maan ulkopuolisen elämän löytymisestä ovat keskittyneet ennen kaikkea Marsiin. Miksi? Kun kaukoputket alkoivat kehittyä 1600-luvulla, Maata lähimmät taivaankappaleet olivat luonnollisesti useimmiten katseiden kohteina. Kuu paljastui nopeasti paljaaksi, kylmäksi, kraattereiden läikittämäksi kivilohkareeksi, ja mielenkiinto siirtyi muualle.

Lähimmät planeetat, Mars ja Venus, ovat molemmat samaa kokoluokkaa kuin Maa. Nyt kun tiedämme molemmista enemmän, Marsin punertavat autiomaat tuntuvat meistä paljon tutummilta kuin Venuksen 400-asteinen pinta ja ilmakehän valtava paine.

Marsin mystiikka ruokkii itseään. Jokainen vihreiden marsilaisten kansoittama elokuva, jokainen kirja, jokainen luotaimien löytö kirjoittaa sen tarinaa eteenpäin.

Vuoden 2009 alussa NASA piti tiedotustilaisuuden. Vuosina 2003-2006 Marsin kaasukehästä otetut spektrikuvat oli tulkittu, ja niistä näkyi, että Marsissa on suuret määrät metaania

Maapallolla metaania päätyy ilmakehään kahdella tapaa: elollisten olioiden aineenvaihdunnasta sekä eräistä geologisista prosesseista. Marsinkin metaani on mitä ilmeisimmin peräisin joko geologisesta tai biologisesta toiminnasta – siis tulivuorista tai elämästä. Kumpaakaan ei ole toistaiseksi punaiselta planeetalta paikallistettu.

Marsin elämästä ei tarvitse etsiä jälkiä vain sen omasta kivierämaasta. Etelämantereelta löytyi vuonna 1984 meteoriitti, joka päätyi uutisiin vuonna 1996. Sen huokosiin sulkeutuneesta kaasusekoituksesta pääteltiin, että lohkare on peräisin Marsista. Mutta NASA:n tutkijat olivat löytäneet lohkareesta muutakin: pienen pieniä karbonaattirakenteita, samanlaisia, joita Maassa jättävät jälkeensä merien pieneliöt.

Oliko todiste Marsin elämästä maannut koko ajan omalla planeetallamme? Skeptikot kysyvät, voiko Allan Hills 84001 -nimellä tunnetun lohkareen todistaa varmasti olevan Marsista, onko yli kymmenen tuhannen vuoden makoilu Etelämantereen jäätiköllä kuitenkin saastuttanut sen meidän omalla elämällämme tai olisivatko karbonaattirakenteet voineet syntyä jossain epäorgaanisessa prosessissa. Lopullista sanaa ALH84001-meteoriitista ei kukaan ole voinut lausua, mutta ainakin vielä pari vuotta sitten NASA:n tutkijat olivat sitä mieltä, että kyseiset rakenteet ovat varmemmin eloperäisiä kuin epäorgaanisesta tuotosta.

Jonain päivänä todisteita Marsin elämästä voi löytyä odottamattomallakin tavalla ja odottamattomasta paikasta.

Niin kävi myös John Carterille.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Mahdollistahan tietysti on, että me kaikki olemmekin marsilaisia. Tosin ihan viime aikoina tutkijat ovat löytäneet meteoriiteistakin merkkejä DNA:n osista. Eli elämälle (mitä se sitten onkin) tärkeitä molekyylien osasia on voinut syntyä myös varsinaisten planeettojen ulkopuolella. Muistuttaa vähän Arrheniuksen (uudelleen lämmittämää) teoriaa.

Vanhoista tarinoista olen saanut käsityksen, että marsilaisia tai jotain vastaavia viherhirviöitä ei ole pelkästään vierellämme vaan mahdollisesti myös sisällämme. Ainakin delirium-potilaiden kertomusten ja kuuntelijoiden havaintojen perusteella marsilaiset majailevat päässä.

Elämää syntyy ja kuolee? Saattaa olla niin että tämä on luonnon perusperiaate koko universumissa. Ja miksei olisi. Että elämää syntyy ja kuolee aina kun olosuhteet sallivat. Näinhän maapallollakin tapahtuu, eliölajeja kuolee ja uusia ilmaantuu kaiken aikaa.

Tämänhetkisen tiedon perusteella luonnonlait ja alkuaineet ovat samoja koko univerumissa (tai ainakin linnunradan piirissä) ja luonto siis toimii muuallakin ihan meidän tuntemallamme tavalla.

Sitten kun saadaan tieto vieraasta maapallon kaltaisesta paikasta muualla linnuradassa, Sinne ei noin vain kannata pyrkiä koska siellä asutaan jo. Stephen Hawking säikyttelee, Kyllä meidän on täällä kekkuloitava niin kauan kuin pystymme ja sitten se on vaan ohi ja se siitä.

Luonnonlakiemme perusteella sivilisaatioiden väliset visiitit ovat mille tahansa siviilisaatiolle ylivoimaisia ja siksi niitä ei tapahdu.

Oletteko kuulleet, että vihreitä miehiä on ollut ja on Suomen tasavallan hallituksessa.

Näitä luetaan juuri nyt