Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Maltillista ei pidä pakottaa äärilaidalle

Blogit Tarinoita tieteestä 9.11.2011 14:34
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Teki mieli jatkaa vielä edellisen blogauksen aiheesta, Kimmo Ketolan väitteestä, jota sivusin kirjoituksen loppupuolella: kova kritiikki ja vastakkainasettelujen korostaminen lisäävät ryhmien välisiä jännitteitä ja pakottavat maltillisiakin ryhmiä radikalisoitumaan, koska ne on suljettu sivuun asiallisesta keskustelusta.

Toissapäivänä Kotimaa24 uutisoi Vihreiden sisälle perustettavasta ”Armon vihreät” -liikkeestä. Liikkeen retorinen lähtölaukaus valottaa mielenkiintoisella tavalla Ketolan tutkimuksissaan havaitsemaa ryhmädynamiikkaa. Myös kollegani Pertti Jarla käsitteli aihetta blogissaan.

Armon vihreät esittää, että kirkko on joutunut Vihreissä paitsioon ja keskustelua hallitsevat kaksi ääripäätä, ateistit ja uskonnolliset fundamentalistit. Näin sekä ateistit että uskonnolliset fundamentalistit retorisesti paitsi samaistetaan, myös suljetaan kokonaan ”maltillisesta” keskustelusta. Armon vihreät antaa ymmärtää, että nämä kaksi ryhmää vain huutavat kilpaa eivätkä esitä tosiasioita, vain ennakkoluuloja.

Juuri tämän tyyppinen retoriikka on sitä, jonka Ketola osoittaa olevan omiaan lisäämään ryhmien välisiä jännitteitä ja toisaalta tiivistämään ryhmiä, eristämään ne muista.

Uskontotieteen löydöistä voi melko suoraan päätellä, että pehmeä ja kaikkia osapuolia kunnioittava lähestymistapa johtaa suurella todennäköisyydellä rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Armon vihreiden ulostulo vaikuttaa lähinnä päinvastaisella tavalla: se radikalisoi ”kirkonvastustajiksi” myös niitä ateisteja, jotka tosiasiassa kannattavat uskonnonvapautta ja suhtautuvat kirkkoon myönteisesti.

Toisaalta se pakottaa kirkon itselleen tärkeäksi kokevat vihreät jompaankumpaan ryhmään, vaikka moni heistä ei haluaisi vedellä minkäänlaisia rintamalinjoja.

Armon vihreät tulee avauksellaan radikalisoineeksi myös kaikki vihreät sekularistit, joista läheskään kaikki eivät ole ateisteja. Sekularisteissa on mukana muslimeja, vaikkapa Husein Muhammed. Tietenkin: onhan selvää, että valtionkirkkojärjestelmä asettaa muslimit väistämättä alisteiseen asemaan suhteessa valtauskontoon.

Ketolan tutkimusten pohjalta voi pessimistisesti ennustaa, että Armon vihreät voivat radikalisoida myös Suomen muslimiväestöä. Valtion neutraali suhde kaikkiin uskontoihin ja uskonnottomuuteen onkin lopulta ainoa tie tasa-arvoiseen yhteiskuntaan.

Suomessa uskonasioihin on perinteisesti suhtauduttu varsin hiljaisesti. On kavahdettu sekä niitä, jotka suureen ääneen kailottavat uskoaan, että niitä, jotka korostavat epäuskoaan. Silti ateistit eivät ole meillä kohdanneet lainkaan niin suuria ennakkoluuloja kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, jossa ateisti olisi tuoreen uutisen mukaan muslimiakin epätoivotumpi presidentti. Ateistin oletetaan toimivan epäeettisesti ja moraalittomasti – hänellä kun ei ole ketään, jota totella.

(Tämä väite pitää toki tavallaan paikkansa, sillä tutkija Benjamin Beit-Hallahmi on hahmotellut länsimaisten ateistien psykologista profiilia, ja hänen mukaansa ”uskonnollisiin ihmisiin verrattuna ateistit ovat osoittautuneet vähemmän autoritaarisiksi ja vaikeammin taivuteltavissa oleviksi, vähemmän dogmaattisiksi sekä vähemmän ennakkoluuloisiksi.”)

Joka tapauksessa ”Armon vihreiden” vähintäänkin rivien väliin asetettu sanoma, että ateistit olisivat katsomus- ja arvokeskustelussa ennakkoluuloisia ja asiantuntemattomia, on kuin isku märällä pyyhkeellä kasvoihin.

Ja Ketola tuntuu olevan oikeassa, sillä minä ainakin radikalisoiduin välittömästi. Kollegaa lainatakseni: tähän on tultu.