Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Maksaisitko suomalaisesta työstä?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 7.1.2013 15:31

Tiedekirjoittajana minua kiinnostavat journalismin ja toisaalta lukemisen erilaiset trendit. Alahan elää jatkuvaa muutosta. Millainen tulee olemaan tietokirjallisuuden (hyvin laajasti käsitettynä) tulevaisuus? Haluaako siitä kiinnostunut yleisö lukea kirjan mittaisia vai lyhyempiä tekstejä? Mikä tulee olemaan tiedeaiheisten tekstien suosituin julkaisualusta?

Trendi varsinkin internetissä julkaistavia sisältöjä kohtaan on pitkään ollut se, että kaiken pitäisi olla ilmaista: vapaasti saatavissa ja jaettavissa. Samaan aikaan sisällön tuottajat itse, eli vaikkapa toimittajat, muusikot, kirjailijat ja graafikot, kärsivät pienistä palkkioista, työttömyydestä, huonoista palkkioehdoista ja heikosta sosiaaliturvasta – siis epävarmasta toimeentulosta.

Digitaalisen sisällön rahoitusmallit lietsovat tulisia keskusteluja. Kaikille kelpaavaa rahoitustapaa ei löydy.

Osaa harmittaa Hesarin maksumuuri, osaa mainokset. ”Apurahataiteilija” on sekin monelle lähes kirosana, vaikka toisaalta vaikkapa musiikin teon rahoittaminen nimenomaan yhteisistä varoista antaisi tekijöille paremmat mahdollisuudet luovuttaa tuotantonsa vapaaseen jakeluun.

Yleisradion rahoitusmallia vasta vihataankin.

Kaikesta piratismi-intoilusta huolimatta on merkkejä siitä, ettei nettisisältöjen tulevaisuus välttämättä olekaan vain maksuttomuudessa.

Ensinnäkin joukko nuoria ja osaamisensa osoittaneita suomalaisia toimittajia on avaamassa Long Play -julkaisua, jonka verkkosivuilta voi ostaa ”singlejä”, yksittäisiä, pitkän reportaasin ja lyhyen kirjan välimaastoon sijoittuvia artikkeleita. Yhden sinkun hinta tulee olemaan 3-6 euroa, ja sen voi lukea joko suoraan tietokoneelta tai ladata erilliseen lukulaitteeseen.

Toiseksi verkkolehti Daily Beastin suosittu bloggari Andrew Sullivan ilmoitti viime viikolla vetävänsä bloginsa pois lehden verkkosivuilta ja alkavansa itse julkaista sitä maksullisena. Lukija joutuu siis maksamaan eräänlaisen tilausmaksun blogista.

Kuuden tunnin kuluttua siitä, kun Sullivan oli ilmoittanut päätöksestään, tilaajia oli ilmestynyt jo 100 000 dollarin edestä.

Sullivanin siivittivät päätökseen muun muassa hänen kokemuksensa mainosrahotteisuudesta. Pelkkien ”klikkausten” metsästäminen ei hänen mielestään edistä hyvää journalismia.

Vaikuttaa siis siltä, että halua tuottaa maksullista sisältöä ja toisaalta tuikitärkeää halua maksaa siitä on olemassa.

Kirjoittajana pidän asiaa hienona. Tekijän pitää voida elää työllään. Malli, jossa kuluttaja maksaa suoraan tekijälle, on eräänlaista reilua kauppaa.

Kaikkea sisältöä ei voi lykätä apurahoja jakavien tahojen harteille, ja mainosrahotteisuudessa on omat ongelmansa, kuten Andrew Sullivankin korosti.

Jostain syystä suuri yleisö ei aina koe luovan työn tekijöiden elantoa niin tärkeäksi kuin monen muun elinkeinon edustajien. Julkisuudessa on erilaisia ”suomalaisen työn” tukikampanjoita, joilla halutaan edistää tekijöiden elämistä omalla työllään.

Luovalle alalle tällaiset kampanjat eivät tunnu ulottuvan, vaikka juuri kulttuurissahan niin kutsuttu suomalaisuus elää. Suomalaisen toimittajan, muusikon tai runoilijan työ on aivan yhtä suomalaista kuin paperikoneenhoitajan, metsurin tai kondiittorin.

Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi sanoma- ja aikakauslehdet ovat irtisanoneet valtavan määrän työntekijöitä. Silti varsin harva kokee tärkeäksi maksaa journalismista. Jutut pitäisi saada ilmaiseksi, vaikka niiden tekemiseen tarvitaan ihmisiä.

Joka tapauksessa olen siis ollut aistivinani pieniä merkkejä muutoksesta, joka toivottavasti heijastuu myös tiede- ja tietokirjoittamisen alueelle. Maksuhalukkuus ei ole kokonaan kadonnut, ja pitkät, perusteelliset kirjoitukset tuntuvat kiinnostavan.

Long Play -palvelun esikuvinaan pitämät englanninkieliset ”sinkkumyymälät” suosivat kirjoituksissaan 5 000 – 30 000 sanan mittaa. Tuollainen pituus sopii hyvin tiede- ja tietoaiheille. Moni aihe ei veny kokonaiseksi kirjaksi, mutta kaipaa enemmän pituutta kuin muutaman aikakauslehtiaukeaman verran.

Digitaalisen muodon luulisi myös sopivan hyvin tietoteksteille. Esimerkiksi luonnontiedettä ja tekniikkaa käsittelevää tietokirjallisuutta lukevat Suomessa ennen kaikkea koulutetut miehet. Samat hemmot ovat etunenässä siirtymässä erilaisiin tablettikoneisiin ja lukulaitteisiin. He ostavat tottuneesti kirjansa sähköisenä ja lukevat lehtensä näytöltä. Maksaminen netin kautta on heille tuttua puuhaa.

Silti nimenomaan maksutapahtuma tulee varmaan olemaan monen maksullisen nettisisällön suurin ongelma. Ihmisen pitää olla todella kiinnostunut, jotta hän jaksaa kaivaa pankkitunnuksensa tai luottokorttitietonsa esiin.

Joka tapauksessa seuraavat vuodet tulevat olemaan kirjoittajalle mielenkiintoista aikaa. Erilaiset julkaisualustat ja kustannusmallit pakottavat myös kirjoittajan miettimään uudestaan tapojaan ja konseptejaan. Tiede on aiheena kuitenkin niin elävä ja keskeinen, että se tulee aina löytämään ilmestymisväylänsä.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

” Ihmisen pitää olla todella kiinnostunut, jotta hän jaksaa kaivaa pankkitunnuksensa tai luottokorttitietonsa esiin.”

Sama kynnys on kirjakaupassa. Onhan se hyvä, ettei verkossakaan tule toteutetuksi ostopäätöksiä liian kevyesti.
Kirjakaupan selailumahdollisuus on verkossa korvattava vapaasti luettavalla sisältöselosteella ja/tai sisällysluettelolla.

Mielenkiintoa verkkojulkaisuja kohtaan lisäisi varmaankin se, että kirjoittajat kävisivät jonkin aikaa keskustelua kommentoijien (myös nimettömien) kanssa, jopa ilman että ottaisivat poikkipuolisuuksista ja herjoistakaan itseensä.
Palautteiden perusteella ja tarpeen vaatiessa muutenkin julkaisuja pitäisi päivittää. Onhan puutteellisuuksien, harhatulkintojen ja virheiden olemassaolo kaikenlaisissa laajemmissa kirjallisissa töissä selviö.

Nuo vaatimukset haittaavat kirjoittajan keskittymistä uusiin töihinsä. Mutta minusta jälkihoito kuuluu verkkojulkaisemiseen, koska se on mahdollista.

Me, netissä maksamaan tottuneet ja pitkien artikkeleiden suurystävät, käytämme shoppaillessamme usein Paypalia. Ihan vaan vinkkinä LP:n kavereillekin.

Suomessa mitään vastaavaa maksusysteemiä ei ole (Apepaymentit yms. eivät ole saavuttaneet lähellekään mitään hyödyllistä massaa), eikä sen puoleen tarvitakaan. Amerikkalaisten Paypal toimii täälläkin aivan hyvin.

Näissä hinnoittelu- ja tekijänoikeuskeskusteluissa on yllättävän vähälle huomiolle jäänyt sellainen aivan olennaisen tärkeä asia kuin työn laatu.

Hyvästä tuotteesta kuluttajat ovat yleensä valmiita maksamaan pyydetyn hinnan, mutta huonommasta eivät. Ja oikein huonoa ei huolita edes ilmaiseksi. Mikäli joku hinnoittelee huonon tai keskinkertaisen työn huippulaatuisen mukaisesti ja kauppa ei käy, syyllinen löytyy lähinnä sieltä tekijän ja hinnoittelijan puolelta, ei kuluttajien keskuudesta. Hintapyyntö ei ole vastannut kuluttajien käsitystä kyseisen tuotteen laadusta, ja siksi tuota hintaa ei ole suostuttu maksamaan.

Erilaisille tekijänoikeusjärjestöille tällaiset pohdiskelut ovat tietenkin myrkkyä. Niiden mielestähän jokaisesta tuotteesta pitäisi aina saada maksimaalinen hinta, olipa tuotteen laatu sitten kuinka ala-arvoista tahansa. Harva kuluttaja tällaiseen kuitenkaan suostuu nykypäivänä alistumaan. ”Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa”, kuten eräässä mainoslauseessakin osuvasti todetaan.

Vastaus otsikon kysymykseen: Voisin maksaakin, mutta en kuutta euroa. En edes kolmea, kertakäyttötavarasta. Tuota voisi verrata vaikka karkkeihin: Saa olla melkoinen melli, että siitä tuollaista hintaa maksaa. Yksikköhinnoittelu voi toimia joissain harvoissa tapauksissa, mutta yleiskäyttöiseksi niistä ei ole. Noita hengentuotteita kun ei voi edes palauttaa, jos ne ovat sisältä mätiä.

Pitkillä reportaaseilla voi olla suppea lukijakunta ja harva haluaa maksaa useampaa euroa lukemastaan.Itse pidän sanomalehtityyppisistä artikkeleista joissa asiasisältö on tiiviissä muodossa ja sellaisesta voisi hieman maksaa.

Maksaminen ei ole ongelma jos tarjotaan vaihtoehtoja tai jotakin helppoa tapaa maksaa.Esimerkiksi yksittäisen digilehden voi maksaa tekstiviestillä ja erilaiset etukäteen ladattavat tai kiinteän saldon sisältävät maksukortit ovat jo arkipäivää myös suomessa.Netissä maksamisesta tulee aina vaan helpompaa.

Kirjastoissakin monenlaisia julkaisuja saa nähtäväkseen ilmaiseksi. Maksullisille verkkojulkaisuille olisi siis keksittävä ylimääräisiä vetonauloja. Perussellaisena voisi olla edellä jo mainitsemani mahdollisuus keskustella kirjoittajan ja toisten lukijoiden kanssa julkaisusta ja sen aiheesta. Julkaisun ostaminen voisi myös avata pääsyn johonkin erikoiseen asiaanliittyvään sivustoon, esimerkiksi virtuaalitodellisuuteen, rajoitetuksi ajaksi ja/tai laajuudeksi. Näitähän voi ideoida ja toteuttaa.

Näitä luetaan juuri nyt