Maisteri osaa vaikka mitä
Osaako maisteri tehdä töitä? Tällaista pohti töitä etsivä yhteiskuntatieteiden maisteri Joni Ulmanen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla.
”Yliopistolla puhuttiin akateemisista taidoista, joista olisi työelämässä hyötyä. Työnantajat kuitenkin arvostavat konkreettista ammattiosaamista. Pelkkä ajattelun oppiminen, kokonaisuuksien hahmottaminen tai yhteiskunnallisen kirjallisuuden lukemisen osaaminen eivät ole kärjessä työnhaussa, vaikka puhutaan asiantuntijatyöstä”, Ulmanen kirjoittaa.
Jokainen koulutettu mutta työttömäksi jäänyt on tuhlausta. Koulutusta vastaavan työpaikan löytyminen on paitsi yhteiskunnan resurssoinnin onnistumista, myös olennaisen tärkeää ihmiselle itselleen.
Koulutetaanko korkeakouluissa sitten ihmisiä väärin? Ulmanen kirjoittaa: ”Ongelma on, että generalistitutkinnon alojen maisterit eivät valmistu suoraan mihinkään ammattiin, vaan heidän pitää keksiä ammattinsa itse. – – Yleissivistävä koulutus ei paljon paina, kun konkreettista sanallistettavaa osaamista tai työkokemusta ei ole kertynyt.”
Valmistuin ”generalistitutkintojen alalta” filosofian maisteriksi vuonna 2001. Aikaa on kulunut – ja muutoksia tullut. Siirtymä opinnoista työelämään otetaan nyt huomioon aivan toisella tapaa kuin omana opiskeluaikanani. On erilaisia ammattikuvakursseja ja mentoriohjelmia; työelämä on läsnä puheissa opintojen alusta saakka. Ulmasen kokemus on silti tosi eikä varmastikaan ainutlaatuinen. Paljon täytyy siis vielä tehdä.
Ehdotuksia toimenpiteiksi löytyy vaikkapa Itä-Suomen yliopiston akateemisen rehtorin Tapio Määtän aloittamasta Twitter-ketjusta. Kannattaa lukea!
Itse tartuin Ulmasen kirjoituksessa ”konkreettisen sanallistettavan osaamisen” käsitteeseen. Työskentelen osa-aikaisena työelämäprofessorina Turun yliopistossa. Virkani on jaettu humanistisen ja lääketieteellisen tiedekunnan kesken, ja ne tarjoavatkin herkullisen vertailumahdollisuuden. Humanistit ovat juuri niitä generalisteja, jotka eivät (yleensä) valmistu mihinkään tiettyyn ammattiin, kun taas lääkäriopiskelijat valmistuvat… lääkäreiksi.
Humanistiopiskelijoista huomaa valitettavan usein sen, että omaa osaamista ei osata kuvailla ja epävarmuus tulevaa työllistymistä ja jopa oman koulutusalan merkitystä kohtaan on suurta.
En syytä tästä epävarmuudesta humanistisia tieteitä. Ne ovat ilman muuta tärkeitä. Kielten, kulttuurien ja historian osaamisen merkityksen luulisi avautuvan kaikille. Lisäksi tarvitsemme entistä syvempää ymmärrystä ihmisen ja muuttuvan maailman suhteesta. Ilmastonmuutokseen tai vaikkapa digitalisaatioon liittyviä yksityiskohtia ei ratkota vain luonnontieteilijöiden tai diplomi-insinöörien voimin.
Tieteenalojen itsensä sijaan syytän humanistiopiskelijoiden epävarmuudesta muuta yhteiskuntaa: humanisteista puhutaan vähätellen, humanistisia tieteitä pilkataan epätieteiksi ja opiskelijoita pelotellaan työttömyydellä. Siksi opiskelijatkin kokevat alusta saakka epävarmuutta, vaikka moni onkin hankkiutunut opiskelemaan juuri rakastamaansa alaa.
On tärkeää, että korkeakouluopiskelijat osaavat alastaan riippumatta sanallistaa osaamisensa. Lääketieteen opiskelijoille tämä on helppoa, sillä heidän edistymistään ja pätevyytensä kasvua seurataan ehkä tarkemmin kuin millään muulla koulutusalalla. Muun muassa juuri humanisteille se on vaikeampaa, ja ehkäpä yliopistot voisivat tehdä tässä kohtaa työnsä paremmin.
Erilaiset osaamispassit ja ylipäätään opetuksen sisältöjen huolellisempi avaaminen auttaisivat opiskelijaa hahmottamaan paremmin osaamistaan. Yliopisto-opetuksessa huomio on tiedollisessa sisällössä, vaikka sen ohessa opitaan esimerkiksi käyttämään erilaisia ohjelmistoja, tietokantoja ja laitteita, suunnittelemaan kokeita ja analyyseja sekä koostamaan esityksiä ja raportteja. Se, että korkeakoulutus liitelisi korkealla teoreettisissa sfääreissä ilman kosketusta käytännön osaamiseen on vale.
Tohtorinkoulutusta väitetään samoissa keskusteluissa vielä teoreettisemmaksi, vaikka oikeastaanhan tutkijankoulutus on nimenomaan käytännön tekemistä. Maisteriin verrattuna tohtoriopiskelija tulee työntäneeksi kädet vielä syvemmälle multaan (eikä aina vain kuvainnollisesti). Toki tohtorintutkintoon kuuluu myös tietosisältöjen oppimista, mutta suurin osa tutkinnosta kuluu aineistoja hankkiessa ja niitä analysoitaessa, esitelmiä pitäessä, verkostoituessa ja kirjoittaessa. Itse vietin suurimman osan jatko-opintoihin käytetystä ajasta laboratoriossa.
Lopulta generalistitutkintojen paras puoli on nimenomaan se, että niistä on vaikka mihin. Oman ammattinsa voi luoda kokonaan itse.
Onnea Joni Ulmaselle työnhakuun!