Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Maailman monikäyttöisin runokieli

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 10.3.2013 08:37

Sain käsiini ihastuttavan kirjan – akateemikko Anna-Leena Siikalan tietokirjan Itämerensuomalaisten mytologia. ”Ihastuttavana” pidin sitä sekä ennen että jälkeen lukemisen: aihe kiinnosti suuresti, toteutus miellytti.

Myönnän arastelleeni kirjaan tarttumista. Takakannen mukaan kirjaan on ”koottu synteesiksi” folkloristiikan emeritaprofessori Siikalan elämäntyön tulokset.

En tiedä, onko sanavalinta sinänsä kovin houkutteleva. Yhdessä kirjan vaaleanruskean ja tylsähkön ulkomuodon kanssa se antaa opuksesta hieman pelottavan kuvan. Kykeneekö se kuuluisa tavallinen lukija nauttimaan akateemikon elämäntyön tulosten synteesistä?

Eiköhän. Itse olen tämän kirjan lukijana nimenomaan tavallinen. Aiheen suhteen olen maallikko enkä edes erityisen valistunut sellainen. Voi olla, etten lainkaan kuulu Siikalan suunnittelemaan kohderyhmään.

Kirja alkaakin hieman raskaasti mytologioiden tutkimusmenetelmien ja erilaisten käsittelytapojen esittelyllä. Teksti on tarkoituksella tieteellistä ja siten toki monesti hidasta luettavaa kaikkine termien määrittelyineen. Suuria ymmärrysvaikeuksia en kuitenkaan kohtaa.

Lentoon kirja ja aihe lähtevät, kun päästään ”Maailman syntyyn”, siis lauluun, jossa Väinämöinen joutuu veden varaan ja sotka munii hänen polvelleen. Tapahtumaketjun seurauksena syntyy maailma, ja Siikala vertailee runon elementtejä muiden mytologioiden rakenneosiin.

Vaikka kansanperinteellä on pitkään totuttu vahvistamaan ”kansallista identiteettiä”, Siikalankin teoksessa korostuu se tosiseikka, ettei mikään kansanperinne ole irrallinen muista. Me ihmiset kulttuureinemme olemme lopulta yhtä ja samaa. Varioimme yhteisistä lähteistä ammentavaa perinnettämme. Elämme keskenämme yhteisessä maailmassa.

Anna-Leena Siikala on jakanut tietokirjansa seitsemään osaan. Avausosa ”Myyttien jäljellä” käsittelee mytologian tutkimusta yleensä, historiallisia tapoja tulkita kansanrunoutta ja myytin määritelmiä. Toisessa osassa, ”Myyttirunouden käytännöissä”, Siikala pureutuu myyttien ilmenemiseen ihmisten elämässä. Esitellyiksi tulevat niin uhrilehdot, runolaulun mallit kuin runonkerääjien ja -laulajien kohtaamisetkin.

Seuraavat osat, ”Maailmankaikkeus”, ”Jumalat ja sankarit”, ”Kulttuurin luojat toimessa” ja ”Toimeentulon turvaaminen” keskittyvät pitkälti runojen, laulujen ja loitsujen analysointiin sekä myyttisten hahmojen esittelyyn. Osat ovat kirjan mielenkiintoisinta antia ja Siikala tuntuu olevan elementissään runojen ja laulujen parissa.

Myös kirjan päätösosa, ”Runokulttuurit ja mytologian murteet” on varsin kiehtova. Anna-Leena Siikala luo siinä katsauksen eri tieteenalojen käsityksiin suomalaisten alkuperästä, varhaisten kulttuurien keskinäisiin kontakteihin ja esimerkiksi kalevalamitan syntyyn. ”Toista yhtä monikäyttöistä runokieltä ei maailmasta ole tavattu”, Siikala korostaa.

Hieno, perinpohjainen kirja, jota kukin lukija voi lukea omista lähtökohdistaan ja oman mielenkiintonsa pohjalta.

Kansi on silti tylsä.

(Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)

jpg

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Myyttejä riittää

Onkohan jo tutkittu nykysuomalaisten mytologiaa? Kaikkea sitä ”tietoa”, joka laajalti liikkuu yhteiskunnassa, mutta joka ei perustu todelliseen tietoon tai on suorastaan sen vastaista. Myyttien syntyminen ja tietoinen luominen perustuu sekä ihmisten henkilökohtaisiin että yhteiskunnallisiin (poliittisiin) tarpeisiin. Myyttejä esitetään tosina, vaikka itse tiedettäisiin ne paikkansapitämättömiksi.

Myytit esiintyvät nähdäkseni nykyään paljaimpina Internetin keskustelupalstoilla, mutta myös edelleen mediassa ja jopa virallisissa puheissa. Niitä ei ole helppo huomata, eikä niistä voi päästä täyteen yksimielisyyteen, sillä näkökulmat vaikuttavat näkemiseen.

Uusi, viileä tieto romuttaa tai ainakin heikentää myyttejä. Esimerkkeinä voisi mainita vapaussota- ja ajopuumyyttien laimenemisen. Onhan niissäkin jotakin totuutta, mutta ei niin puhtaana kuin aikaisemmin uskottiin, haluttiin uskoa ja uskoteltiin.