Luontopulasta kärsivässä Suomessa retkeily uhkaa suojelua

Suomea vaivaa luontopula. 

Käytän tässä pula-sanaa, koska tällä kertaa en tarkoita luontokatoa. Luontokadolla viitataan luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen, sukupuuttoaaltoon ja ylipäätään villin luonnon vähenemiseen.

Luontopulalla taas tarkoitan arkisemmin sitä, että Suomessa on selvästi liian vähän luontoa. Tarjonta ei vastaa kysyntää. 

Luontoa ei tunnu riittävän tällä hetkellä edes virkistyksen ja retkeilyn tarpeisiin.

Metsähallitus kertoi kesäkuussa, että Kolin kansallispuistossa herkät ja uhanlaiset kasvilajit ovat jäämässä retkeilijöiden jalkoihin. Orkideoihin kuuluvan neidonkengän kasvupaikka oli jo tuhoutunut. Asiasta on uutisoinut Helsingin Sanomat. 

Metsähallitus yrittää estää lisävahinkoja rakentamalla kävijöille selkeämpiä kulkureittejä sekä tukkimalla eri keinoin pääsyä kasviesiintymien päälle. 

Retkeilijöiden joukossa aiempaa massiivisemmat rakennelmat kansallispuistoissa ja retkeilyreiteillä herättävät kuitenkin jopa suuttumusta. Moni haluaisi luontonsa luontona, ja leveät pitkospuut, metalliportaat sekä paksulla soralla kuorrutetut, lähes auton levyiset polut ärsyttävät tai vähintäänkin ihmetyttävät. 

Itsekin pidän pienistä poluista ja koskemattomasta luonnosta. Luonto lakkaa kuitenkin olemasta koskematonta viimeistään siinä vaiheessa, kun retkeilijät löytävät sen. On pakko ohjata kävijät yhteisille kulkureiteille ja tehdä väylistä sellaisia, että ne todella kestävät – ja että niille mahtuu kerralla paljon ihmisiä. Yksikin polulta poikkeava voi tehdä vahinkoa. 

Kansallispuistojen luonteeseen sopisi se, että esimerkiksi polulle kaatuneet puut jätettäisiin paikoilleen, mutta seurauksena on, että puunrunkoja lähdetään kiertämään, ja pahimmillaan tällaisia kiertoteitä syntyy yhteen kohtaan useita. 

Takaisin luontopulaan. Kansallispuistot ovat yksi osoitus siitä, että jäljellä olevasta arvokkaasta luonnosta yritetään repiä kaikki hyödyt irti siinä täydellisesti onnistumatta. Kansallispuistot on perustettu arvokkaille luontoalueille, ja syy niiden olemassaololle on luonnon suojeleminen. Samaan aikaan ne kuitenkin ovat suosittuja retkikohteita. Nämä kaksi kansallispuistojen tehtävää eivät täysin sovi yhteen, kuten neidonkengän tapaus osoittaa. Jalankin liikkuva ihminen kuluttaa ja häiritsee luontoa. 

Mitä ehdotan? En kai aja takaa sitä, ettei kansallispuistoissa saisi retkeillä? En tietenkään. Luonto on yhteistä omaisuuttamme ja kaikkien kuuluu saada aktiivinen yhteys luontoon.

Tarvitaan lisää opastusta ja valistusta. Massiivisen oloisille kulkureiteille kansallispuistoissa on syynsä, ja ihmisille pitää tästä kertoa. Ylipäätään tällä hetkellä kuulee paljon tarinoita siitä, etteivät kaikki osaa liikkua luonnossa. Nuotioita sytytellään sinne tänne eikä metsäpalovaarasta välitetä. Puista katkotaan oksia ja revitään tuohta sytykkeiksi. Ylläpidetyiltä nuotiopaikoilta varastellaan klapeja ja jopa kirveitä. 

Ennen kaikkea tarvitaan lisää retkeilyalueita ja luontopolkuja, jotta kävijät eivät pakkautuisi kaikki samoille paikoille. Ihmiset haluavat päästä luonnon näköiseen luontoon, mutta valitettavasti suosittujenkin retkeilyreittien varrelle voidaan tehdä laajoja ja rujoja hakkuita, jos aluetta ei ole suojeltu. Metsien virkistysarvoja pitää kunnioittaa.