Luontokato tapahtuu kaikkialla, mutta olemme sille sokeita

Hyvää luonnon monimuotoisuuden päivää! Toukokuun 22. päivän on julistanut luonnon monimuotoisuuden päiväksi YK:n yleiskokous, ja päivän tarkoituksena on ”lisätä tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta sekä tehdä tutuksi ympäristönsuojelua, kestävää luonnon hyödyntämistä ja hyötyjen tasapuolista jakoa”.

Luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti nousi puheisiin hallitusneuvottelujen myötä, kun Petteri Taalas oli esityksessään neuvottelijoille kertonut, että ”biodiversiteetti on uusi kysymys” ja että ”yleisesti ottaen tarvitaan lisää dokumentaatiota ongelmasta”. Reiluuden nimissä on korostettava, että väitteet ovat peräisin Taalaksen dioista, ja hän oletettavasti avasi niitä kuuntelijoille selvästi laajemmin. 

Niin kuin monet muutkin (ja erityisesti muut biologit), hermostuin kuitenkin Taalaksen esityksestä. Ensinnäkin biosiversiteettikriisi eli luonnon monimuotoisuuden kutistuminen, luontokato siis, ei ole mikään uusi kysymys. Se on kylläkin viimeisten vuosikymmenten aikana jäänyt yleisessä keskustelussa ja mediassa ilmastonmuutoksen varjoon – julkisuuteen ei valitettavasti ole tuntunut mahtuvan kuin yksi ympäristöaihe kerrallaan. Nyt asia tuntuu onneksi hieman parantuneen. 

Toiseksi luontokatoa – esimerkiksi lajien taantumista tai häviämistä sukupuuttoon – on tutkittu paljon ja siitä on olemassa valtavasti dataa. Toki dataa myös puuttuu paljon: on esimerkiksi lajeja, jotka ehtivät hävitä sukupuuttoon ennen kuin niitä edes tunnistetaan. Pitkille seurantatutkimukselle on myös välillä hankala löytää rahoitusta. Talkootyöllä ja luontoharrastajien aktiivisuudella on iso merkitys vaikkapa linnustoseurannassa. 

Mutta miksi luontokato eli biodiversiteettikriisi on sitten saanut niin huonosti mediatilaa? Sehän on lopulta ihmiskunnan ja maapallon ongelmista ehkä suurin. Se vaikeuttaa luonnon sopeutumista ilmastonmuutokseen, uhkaa ruokaturvaa, altistaa pandemioille ja vaikuttaa esimerkiksi veden kiertokulkuun. Joka tapauksessa luontokato ja ilmastonmuutos kietoutuvat niin tiukasti yhteen, että on vajavaista puhua toisesta ilman toista.