Luonnontieteellinen keskusmuseo on osa yliopistoa

Helsingin yliopistossa on valmistunut ns. reformityöryhmän lausunto. Työryhmä kasattiin syksyllä, ja sen tarkoitus on hieno: ”Helsingin yliopiston reformiryhmä perustettiin – – vauhdittamaan yliopiston sisäistä kehittämistä. Yksiköiden johtajilta ja muilta yliopistolaisilta kerättyjen ideoiden pohjalta syntyi ehdotus keinoista, joilla yliopiston strategisia tavoitteita voitaisiin toteuttaa paremmin.”

Strategiset tavoitteet… kysymys on siis rahasta! ”Samalla on mietitty, mistä olisi järkevintä säästää, jotta varoja riittää toiminnan kehittämiseen kiristyneestä taloustilanteesta huolimatta.”

Työryhmän jäseniä olivat vararehtori Ulla-Maija Forsberg, tohtorikoulutettava Arto Aniluoto, professori (emer.) Mauno Kosonen, professori (emer.) Hannu Saloniemi, johtaja Teija Tiilikainen ja professori Eero Vuorio. Ryhmää on epäilty kokoomushenkiseksi: Aniluoto ja Tiilikainen ovat tavalla tai toisella olleet mukana Kokoomuksen politiikassa.

Koko raportti löytyy täältä.

Eräs yksityiskohta raportissa on erityisen jäätävä (tai ”radikaali”, kuten HY:n rehtori Thomas Wilhelmsson luonnehtisi): ”Rahoituksen vähentyessä radikaalisti on luonnontieteellisen keskusmuseon toiminta-ajatus mietittävä kokonaisuudessaan uudelleen. Erityisesti on selvitettävä sen tutkimustoiminnan, kasvitieteellisten puutarhojen ja maamme ainoan tieteellisiä ajoituksia tekevän ajoituslaboratorion asema.”

Yksityiskohta onkin jo herättänyt sapekkaita kommentteja.

”Mietittävä uudelleen” tarkoittaa käytännössä sitä, että reformityöryhmä ehdottaa Luonnontieteellisen keskusmuseon siirtämistä pois yliopiston alaisuudesta ja jonkin sopivan ministeriön hallintaan ”tilivirastoksi” tai ehkä useaksikin sellaiseksi. Keskusmuseon tutkimustoiminta taas siirrettäisiin mahdollisesti yliopiston eri laitoksille.

Ehdotusta perustellaan sillä, että erillislaitosten olemassaolo hajauttaa ja mutkistaa yliopiston hallintoa ja byrokratiaa ja toisaalta laitoksille osoitetut ”yleishyödylliset” tehtävät syövät yliopiston voimavaroja.

Huoli rahasta on toki todellinen ja tärkeä. Yliopistot eivät ole olleet poliitikkojen suosiossa viime aikoina, ja on ymmärrettävää, että kun resursseja leikataan, yliopistot haluavat ohjata leikkaukset tehtäviin, jotka eivät ole niiden ydinaluetta: sellaista opetusta ja tutkimusta, joka näkyisi suoritettujen tutkintojen määrässä.

Luonnontieteellinen keskusmuseo huolehtii neljästä yleisölle auki olevasta näyttelystä: Luonnontieteellisestä museosta (eli Eläinmuseosta), kahdesta kasvitieteellisestä puutarhasta sekä Mineraalikabinetista.

Museo kerää perusbiologista dataa muun muassa lintu-, lepakko- sekä sammakkoeläin- ja matelijakannoista sekä kantoihin vaikuttavista tekijöistä. Esimerkiksi lintujen rengastustiedot kerätään sen huomiin. Keskusmuseon ajoituslaboratorio on puolestaan Suomen ainoa radiohiiliajoitusta tekevä taho. Radiohiiliajoituksella määritetään ikä arkeologisille näytteille.

Luonnontieteellinen keskusmuseo tekee siis äärimmäisen tärkeä työtä monella saralla. Datan kerääminen eliölajien kannanvaihtelusta ja lajistosta ylipäätään on olennaista esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutusten seuraamisessa. Uhanalaisten matelijoiden sammakkoeläinten suojelua taas ei voi toteuttaa ilman tietoa niiden esiintymispaikoista. Ajoituslaboratorio hyödyttää lukematonta määrää eri tieteenaloja. Olisi aika merkillistä, jos ”Pohjolan Japanissa” ei olisi lainkaan ajoituslaboratoriota.

Keskusmuseon lajistokokoelmat ovat olennaisia paitsi opetukselle ja tutkimukselle, myös yleiselle kansanvalistukselle. Ihmisen maailmankuvaan pitää mahtua käsitys biologisesta luonnosta sekä maailmankaikkeuden luonnontieteellisestä perustasta. Kaikkeudessa on muutakin kuin ihminen ja hänen aikaansaannoksensa. Kaikkien mahdollisten guggenheimien keskellä ”luonnontieteellinen museo” kuulostaa ehkä kelkasta pudonneelta, epämuodikkaalta ja tarpeettomalta, vaan ei se ole.

Itselläni on hyvin läheinen suhde Eläinmuseoon, virallisemmin Luonnontieteelliseen museoon, ja sitä kautta koko Luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Kun aloitin biologian opinnot vuonna 1998, ekologian opinnot suoritettiin vielä Töölössä Eläinmuseon rakennuksessa. Nykyään biologian opetus ja tutkimus on kokonaisuudessaan siirretty Viikin kampukselle. Eläinmuseon talossa keskusmuseon ja yliopiston toiminnot ja toimijat sekoittuivat iloisesti. Yhteishenki oli hyvä, ja opiskelijoiden omaa innostusta ruokittiin. Tekemisen ilo siirtyi ylemmiltä tahoilta fukseihin saakka. Osa tästä hedelmällisestä yhteiselosta menetettiin valitettavasti jo silloin, kun ekologian opetus siirtyi Viikkiin.

Luonnontieteellisen keskusmuseon luontaisin paikka on osana yliopistoa. Jos yliopisto ei kykene rahoittamaan sille museon mukana osoitettuja velvollisuuksia, niihin pitää osoittaa valtion taholta erikseen rahaa. Näin se vain on. Biologisen datan kerääminen ja analysointi sekä ajoituslaboratorion toiminta ovat niin elimellinen osa akateemista tutkimusta, ettei niitä pidä erottaa yliopiston arkipäivästä – ja toisaalta niin olennaisia tehtäviä sivistysvaltion kannalta, että rahoitus niille pitää turvata. Tutkimus voi parhaiten silloin, kun sen ympärillä on paljon hyvälaatuista muuta tutkimusta, innokkaita opiskelijoita, kokeneita teknikoita ja laborantteja, professoreita, jotka kykenevät pitämään ohjat käsissään ja raja-aidat eri tutkimusryhmien välillä pienenä.

Toisaalta tutkimuksen repiminen irti keskusmuseosta olisi kuolettava isku museolle itselleen: silloin siitä nimenomaan tulisi kelkasta pudonnut, epämuodikas ja tarpeeton, pölyttynyt kasa muinaisia näytteitä. Luonnontieteellisen museon tulee olla kiinni sekä menneisyydessä, nykyisyydessä että tulevaisuudessa.

Iso ongelma asiassa on, että yliopistoille jaetaan rahaa paljolti tutkinto- ja opiskelijamäärien perusteella. Silloin laitokset, jotka eivät suoranaisesti tuota itse tutkintoja, muuttuvat yliopistolle taakaksi.

Toivottavasti reformityöryhmän hätähuuto säikäyttää sekä yliopiston että poliitikot turvaamaan Luonnontieteellisen keskusmuseon toiminnan.

P. S. Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota Eläinmuseon tornin tuuliviiriin? Siellä tuulensuuntaa osoittaa Helsingin yliopiston biologian opiskelijoiden ainejärjestön Symbioosin tunnus.