Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Luonnontieteellinen keskusmuseo on osa yliopistoa

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 11.4.2012 17:51

Helsingin yliopistossa on valmistunut ns. reformityöryhmän lausunto. Työryhmä kasattiin syksyllä, ja sen tarkoitus on hieno: ”Helsingin yliopiston reformiryhmä perustettiin – – vauhdittamaan yliopiston sisäistä kehittämistä. Yksiköiden johtajilta ja muilta yliopistolaisilta kerättyjen ideoiden pohjalta syntyi ehdotus keinoista, joilla yliopiston strategisia tavoitteita voitaisiin toteuttaa paremmin.”

Strategiset tavoitteet… kysymys on siis rahasta! ”Samalla on mietitty, mistä olisi järkevintä säästää, jotta varoja riittää toiminnan kehittämiseen kiristyneestä taloustilanteesta huolimatta.”

Työryhmän jäseniä olivat vararehtori Ulla-Maija Forsberg, tohtorikoulutettava Arto Aniluoto, professori (emer.) Mauno Kosonen, professori (emer.) Hannu Saloniemi, johtaja Teija Tiilikainen ja professori Eero Vuorio. Ryhmää on epäilty kokoomushenkiseksi: Aniluoto ja Tiilikainen ovat tavalla tai toisella olleet mukana Kokoomuksen politiikassa.

Koko raportti löytyy täältä.

Eräs yksityiskohta raportissa on erityisen jäätävä (tai ”radikaali”, kuten HY:n rehtori Thomas Wilhelmsson luonnehtisi): ”Rahoituksen vähentyessä radikaalisti on luonnontieteellisen keskusmuseon toiminta-ajatus mietittävä kokonaisuudessaan uudelleen. Erityisesti on selvitettävä sen tutkimustoiminnan, kasvitieteellisten puutarhojen ja maamme ainoan tieteellisiä ajoituksia tekevän ajoituslaboratorion asema.”

Yksityiskohta onkin jo herättänyt sapekkaita kommentteja.

”Mietittävä uudelleen” tarkoittaa käytännössä sitä, että reformityöryhmä ehdottaa Luonnontieteellisen keskusmuseon siirtämistä pois yliopiston alaisuudesta ja jonkin sopivan ministeriön hallintaan ”tilivirastoksi” tai ehkä useaksikin sellaiseksi. Keskusmuseon tutkimustoiminta taas siirrettäisiin mahdollisesti yliopiston eri laitoksille.

Ehdotusta perustellaan sillä, että erillislaitosten olemassaolo hajauttaa ja mutkistaa yliopiston hallintoa ja byrokratiaa ja toisaalta laitoksille osoitetut ”yleishyödylliset” tehtävät syövät yliopiston voimavaroja.

Huoli rahasta on toki todellinen ja tärkeä. Yliopistot eivät ole olleet poliitikkojen suosiossa viime aikoina, ja on ymmärrettävää, että kun resursseja leikataan, yliopistot haluavat ohjata leikkaukset tehtäviin, jotka eivät ole niiden ydinaluetta: sellaista opetusta ja tutkimusta, joka näkyisi suoritettujen tutkintojen määrässä.

Luonnontieteellinen keskusmuseo huolehtii neljästä yleisölle auki olevasta näyttelystä: Luonnontieteellisestä museosta (eli Eläinmuseosta), kahdesta kasvitieteellisestä puutarhasta sekä Mineraalikabinetista.

Museo kerää perusbiologista dataa muun muassa lintu-, lepakko- sekä sammakkoeläin- ja matelijakannoista sekä kantoihin vaikuttavista tekijöistä. Esimerkiksi lintujen rengastustiedot kerätään sen huomiin. Keskusmuseon ajoituslaboratorio on puolestaan Suomen ainoa radiohiiliajoitusta tekevä taho. Radiohiiliajoituksella määritetään ikä arkeologisille näytteille.

Luonnontieteellinen keskusmuseo tekee siis äärimmäisen tärkeä työtä monella saralla. Datan kerääminen eliölajien kannanvaihtelusta ja lajistosta ylipäätään on olennaista esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutusten seuraamisessa. Uhanalaisten matelijoiden sammakkoeläinten suojelua taas ei voi toteuttaa ilman tietoa niiden esiintymispaikoista. Ajoituslaboratorio hyödyttää lukematonta määrää eri tieteenaloja. Olisi aika merkillistä, jos ”Pohjolan Japanissa” ei olisi lainkaan ajoituslaboratoriota.

Keskusmuseon lajistokokoelmat ovat olennaisia paitsi opetukselle ja tutkimukselle, myös yleiselle kansanvalistukselle. Ihmisen maailmankuvaan pitää mahtua käsitys biologisesta luonnosta sekä maailmankaikkeuden luonnontieteellisestä perustasta. Kaikkeudessa on muutakin kuin ihminen ja hänen aikaansaannoksensa. Kaikkien mahdollisten guggenheimien keskellä ”luonnontieteellinen museo” kuulostaa ehkä kelkasta pudonneelta, epämuodikkaalta ja tarpeettomalta, vaan ei se ole.

Itselläni on hyvin läheinen suhde Eläinmuseoon, virallisemmin Luonnontieteelliseen museoon, ja sitä kautta koko Luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Kun aloitin biologian opinnot vuonna 1998, ekologian opinnot suoritettiin vielä Töölössä Eläinmuseon rakennuksessa. Nykyään biologian opetus ja tutkimus on kokonaisuudessaan siirretty Viikin kampukselle. Eläinmuseon talossa keskusmuseon ja yliopiston toiminnot ja toimijat sekoittuivat iloisesti. Yhteishenki oli hyvä, ja opiskelijoiden omaa innostusta ruokittiin. Tekemisen ilo siirtyi ylemmiltä tahoilta fukseihin saakka. Osa tästä hedelmällisestä yhteiselosta menetettiin valitettavasti jo silloin, kun ekologian opetus siirtyi Viikkiin.

Luonnontieteellisen keskusmuseon luontaisin paikka on osana yliopistoa. Jos yliopisto ei kykene rahoittamaan sille museon mukana osoitettuja velvollisuuksia, niihin pitää osoittaa valtion taholta erikseen rahaa. Näin se vain on. Biologisen datan kerääminen ja analysointi sekä ajoituslaboratorion toiminta ovat niin elimellinen osa akateemista tutkimusta, ettei niitä pidä erottaa yliopiston arkipäivästä – ja toisaalta niin olennaisia tehtäviä sivistysvaltion kannalta, että rahoitus niille pitää turvata. Tutkimus voi parhaiten silloin, kun sen ympärillä on paljon hyvälaatuista muuta tutkimusta, innokkaita opiskelijoita, kokeneita teknikoita ja laborantteja, professoreita, jotka kykenevät pitämään ohjat käsissään ja raja-aidat eri tutkimusryhmien välillä pienenä.

Toisaalta tutkimuksen repiminen irti keskusmuseosta olisi kuolettava isku museolle itselleen: silloin siitä nimenomaan tulisi kelkasta pudonnut, epämuodikas ja tarpeeton, pölyttynyt kasa muinaisia näytteitä. Luonnontieteellisen museon tulee olla kiinni sekä menneisyydessä, nykyisyydessä että tulevaisuudessa.

Iso ongelma asiassa on, että yliopistoille jaetaan rahaa paljolti tutkinto- ja opiskelijamäärien perusteella. Silloin laitokset, jotka eivät suoranaisesti tuota itse tutkintoja, muuttuvat yliopistolle taakaksi.

Toivottavasti reformityöryhmän hätähuuto säikäyttää sekä yliopiston että poliitikot turvaamaan Luonnontieteellisen keskusmuseon toiminnan.

P. S. Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota Eläinmuseon tornin tuuliviiriin? Siellä tuulensuuntaa osoittaa Helsingin yliopiston biologian opiskelijoiden ainejärjestön Symbioosin tunnus.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Yliopistilaiset mielellään äänestävät vihreitä. Tässä saatte takaisin, kun jostakinhan valtion on otettava ne rahat, jotka tuhlataan kehitysyhteistyöhön, ulkomaalaisten kotouttamiseen ym. Älkää valittako ja olkaa vain kansainvälistä !

Muutettavat muuttaen, aivan vastaavan kirjoituksen voisi kirjoittaa ”reformiryhmän” toisesta ehdotuksesta Kansalliskirjaston (aiemmalta nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto) irrottamisesta Helsingin yliopistosta.

Toisin kuin nimen perusteella voisi ajatella, Kansalliskirjastokaan ei ole vain kansalliskirjallisuuden varasto, vaan paljon laajempi ja monialaisempi humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tutkimuskirjasto, jota ilman Helsingin yliopiston tutkimus monilla ”ihmistieteen” aloilla olisi kalpea varjo nykyisestään.

Vastaavasti myös kirjaston ”kansallista kokoelmaa” ei olisi olemassa ilman elävää yhteyttä tutkimukseen, jota ilman myöskään Kansalliskirjaston erityisasiantuntemusta vaativia erikoiskokoelmia (mm. karttakokoelmat, vanhat käsikirjoitukset ja varhaispainatteet, slaavilaiset kokoelmat…) ei voisi tuoda yleisön saataville.

Tutkijat tarvitsevat kirjastoa ja kirjasto tutkijoita. Luonnontieteellisen keskusmuseon ohella Opetus- ja kulttuuriministeriön olisikin turvattava pikimmiten niin Kansalliskirjaston kuten muidenkin Helsingin yliopiston valtakunnallisten toimintojen säilyminen yliopiston yhteydessä.

”Strategiset tavoitteet… kysymys on siis rahasta!”

Siis mitä ihmettä? Tarkoittavatko strategiset tavoitteet aina rahaan liittyviä asioita? Voihan olla, että yliopiston strategiset tavoitteet liittyvät rahaan, mutta sitä ei ennen tätä toteamusta kerrottu artikkelissa mitenkään.

Siis harmihan se on, että rahan takia joudutaan näin toimimaan. Omassa lähipiirissänikin työskentelee useita henkilöitä kyseisessä laitoksessa. Itse toivon kaikkea hyvää museon tulevaisuudelle yliopiston yhteydessä, mutta onhan tosiasiat tunnustettava. Kaikki maksaa ja kaikesta maksetaan niin kauan kuin kysyntää on.

vonzel,

Eiköhän tokaisu strategisista tarvoitteista haiskahda sarkasmilta?

Mutta muuten saatat olla oikeassa. Tutkimuksen, opetuksen ja sivistyksen kysynnässä on todellakin havaittavissa laskusuhdanne. :(

Strateginen tavoite on päästä 50 parhaan yliopiston joukkoon (absoluuttisesti maailmassa), mikä raportissakin ohimennen mainitaan. Tästä tavoitteesta lähtien mammutin ”deponointi” (raportti s. 28) on perusteltua, koska se ei oleellisesti edistä pääsyä 50 parhaan yliopiston joukkoon. Toinen juttu on, onko tämä tavoite järkevä ja kuka sen on alun perin hyväksynyt.

Raportissa toistetaan sitä, että ”Tutkimuksen arvioinnissa parhaiten (30 %) menestyneet tutkimusyhteisöt tulee säästää leikkauksilta eikä niiden resursseja vähennetä”. Siis annetaan niille, joilla entuudestaan on. Helsingin yliopistossa tämä tarkoittanee biotieteitä, ja eräitä muita luonnontieteellisiä erityisaloja. Toinen ja torjuttu ajatusmalli perustuisi tasapainoiseen kehittämiseen ja vahvistaisi sitä, mitä ei entuudestaan ole.

Biotieteiden sisäinen kompromissi on hierottu lääketieteen ehdoilla. Raportinkin mukaan ”Rakenteellisesti Helsingin yliopiston kolme biokeskusta … ovat ulkopuoliselle vaikeasti ymmärrettävissä …. Kun tähän vielä lisätään molemmilla kampuksilla …olisi Meilahden ja Viikin kampusten rakenteiden selvittämiselle selkeä tilaus. Tätä ei kuitenkaan pidä toteuttaa harkitsemattomasti eikä hätiköiden, vaan erillisen suunnitelman pohjalta” (s. 22). Koska nämä laitokset ovat tieteellisesti oikeasti hyviä – eikä frendien itäeurooppalaisten viittausklustereiden pohjalta, kuten eräät – ja saavat ulkopuolista rahoitusta, niiden ”päällekkäisyyksien tarkoituksenmukaisuus otetaan tarkasteltavaksi yliopiston tutkimuksen arvioinnin valmistuttua”. Nämä ovat kuitenkin kaikista kalleimpia tieteenaloja, joilla toimii eräitä kallispalkkaisimpia tutkijoita. Biotieteiden sisällä on helpompaa luopua kaiken maailman tyypeille avoimista kasvipuistoista ja museoista kuin huippututkijoiden huippueduista

Ensinnäkin kiitos Tiina Raevaaralle erinomaisesta puheenvuorosta! Reformiryhmän raportin näkeminen hätähuutona kansallisesti ja kansainvälisesti arvokkaiden luonnontieteellisten kokoelmien ja niihin liittyvän tutkimuksen puolesta lienee aika tavalla oikea tulkinta ryhmän motiiveista. Toivottavasti keskustelu jatkuu yhtä laadukkaana.

KeramilaII puolestaan esitti sarkastisena heittona huppututkimuksen ja ”kasvipuistojen” vastakkainasettelun. Itse asiassa luettuani reformiryhmän raportin Luonnontieteellistä keskusmuseota (LTKM) koskeva osuuden, olin huomaavinani samanlaisen tahallisen tai tahattoman väärinkäsityksen. ”Kasvipuistoja” ei LTKM ylläpidä, vaan elävien kasvien tieteellisiä kokoelmia. Nämä kasvikokoelmat ovat tutkimuksen infrastruktuuria siinä missä muutkin tieteelliset kokoelmat. Se, että osa elävien kasvien kokoelmista on avoinna myös yleisölle, ja siten elinikäisen oppimisen ja valistuksen käytössä, on tehokasta tilankäyttöä. Suurelta yleisöltä kerättävät pääsymaksut ovat puolestaan ulkoisen rahoituksen hankkimista tieteellisten kokoelmien ylläpitoon. Tehokas tilankäyttö ja ulkoisen rahoituksen hankkiminen ovat yliopiston strategian mukaisia tavoitteita.

Tietysti voidaan kysyä, tehdäänkö kokoelmilla huippututkimusta. Ainakin määrällisesti LTKM tuottaa yliopiston erillislaitoksista toiseksi eniten (Fysiikan tutkimuslaitoksen jälkeen) vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja. Ja tämä siis kokoelmien kartuttamisen ohessa. LTKM myös tukee muissa laitoksissa tehtävää huippututkimusta tarjoamalla tilojaan ja kokoelmiaan käyttöön. Näiden tutkimusten tuotteet eivät näy suoraan LTKM:n tuloksessa.

Minulle LKTM on tuttu lähinnä rengastustoimiston kautta. En tiedä, mitä käytännössä tarkoittaa jos se muuttuu valtion tilivirastoksi ja toimintoja siirretään tiedekuntiin. Tuskin se kuitenkaan tarkoittaa sitä, että LKTM:n organisoima havaintojen keruu, joka pelkästään rengastajien kohdalla tarkoitta vähintään 100.000 ilmaista talkootyötuntia vuodessa, loppuu kokonaan.

Näitä luetaan juuri nyt