Läpällä heitin, mutta hysteerikko pillastui
On kesä, ja perussuomalaiset ovat taas valloillaan sosiaalisessa mediassa. Viime kesänä ihmeteltiin Olli Immosen taistelukutsua, ja nyt on hämmästelty perussuomalaisten kansanedustajien, Leena Meren ja Mika Raatikaisen puheenvuoroja.
Meri ehdotti, että suomalainen (ja Suomessa myös syntynyt) rap-artisti Musta Barbaari eli James Nikander ”palaisi kotimaahansa”, ja Raatikainen taas kuvittelee kaikkien homoseksuaalien tirkistelevän hänen sukukalleuksiaan wc-tiloissa.
Näistä ja monista muista kummallisista lausahduksista on kirjoittanut jo kattavasti ainakin Sakari Timonen, joten en analysoi kommenttien sisältöä sen enempää.
Sen sijaan haluan jakaa kanssanne Conversation -julkaisun tuoreen artikkelin, joka tavoitti tajuntani Facebookin uutissyötteessä. Conversation on verkkolehti, joka julkaisee tieteentekijöiden kirjoittamia analyyseja maailman ilmiöistä.
Australialainen kliininen psykologi Christopher John Hunt kirjoittaa artikkelissa ”läpistä”, loukkaavista puheenvuoroista, joiden väitetään olevan pelkkiä vitsejä – ainakin silloin, kun puhuja on vaarassa joutua vastuuseen sanoistaan. Kuulostaako tutulta?
Hunt pohtii tekstissään, kuinka ”läpät” vähitellen vaikuttavat ihmisiin ja keskusteluun. Analyysi sopii kaikin tavoin kuvaamaan myös Suomessa käytävää keskustelua – vaikka varmaankaan Hunt ei ole siihen tutustunut. Hän esimerkiksi luettelee, kuinka ”läpistä” pahastuneet henkilöt pyritään aina esittämään hysteerikkoina, sananvapauden rajoittajina tai sievistelevinä tosikkoina. Kuulostaa edelleen kovin tutulta…
Hunt on itse tutkinut esimerkiksi homofobisten ilmaisujen käyttöä teini-ikäisten keskuudessa. Teinit itse eivät yleensä edes huomaa käyttävänsä vähättelevinä tai kielteisinä ilmaisuina homoseksuaalisuuteen viittaavia sanoja – tai he selittävät ne vitseiksi. Läpändeerosta siis heitetään lapsuudesta saakka. Christopher John Hunt kuvailee tekstissään muun muassa tapauksen, jossa Australian pääministeri Julia Gillard erosi tehtävästään vuonna 2013 hävittyään puolueensa sisäisen äänestyksen. Gillardia kommentoitiin julkisuudessa usein seksistisin sanavalinnoin. Tutkimuksissa näkyi, että Gillardia kohtaan osoitettu loukkaava kielenkäyttö heijastui yhteiskuntaan siten, että naisten mielenkiinto politiikkaa ja johtotehtäviä kohtaan väheni Australiassa selvästi.
Hunt kertoo myös tutkimuksesta, jossa heteroista koostuneen koeryhmän asenteet tarkastelun kohteena olleita homoseksuaaleja kohtaan vaihtelivat sen mukaan, käytettiinkö sanaa ”gay” vai ”fag”. Jälkimmäisen sanan käyttö muutti koehenkilöiden asenteet negatiivisemmiksi homoseksuaaleja kohtaan.
Mitä Hunt ehdottaa lääkkeeksi loukkaaviin puheisiin? Tutkimustuloksiin perustuen hän aivan yksiselitteisesti esittää, että ”the best way of stamping out such language is to work with high-profile men to send the message to their peers that it is not acceptable to talk in this way”.
Johtoasemassa olevien miesten pitää siis viestittää, ettei loukkaava kielenkäyttö ole hyväksyttyä.
Tästähän voisi vaikkapa eräs puoluejohtaja ottaa itselleen toimintaohjeen.
(Vähän silti epäilen, ettei ota: puoluejohtajan omasta kielenkäytöstä voi lukea esimerkiksi tästä lähes vuoden takaisesta Tuomas Murajan jutusta.)