Laki sen sanoo: tutkijan pitää vaikuttaa

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Twitterissä heräsi juhannuksen aikoihin kiivas ja välillä aika ilkeämielinenkin keskustelu tutkijoiden poliittisista kannoista. Helsingin Sanomien Nyt-liite yritti tiivistää keskustelun juttuunsa. Koko keskustelu sai alkunsa professori Anu Koivusen kolumnista

Keskustelussa siis eräät toimittajat paheksuivat sitä, että julkisuudessa esiintyvillä tutkijoilla saattaa olla poliittisia kantoja tai jopa ”puoluekirja”. Lopulta keskustelussa alettiin jopa esittää, että tutkijoiden ei pitäisi lainkaan yrittää vaikuttaa yhteiskuntaan, koska taustalla on aina väkisinkin henkilökohtaisia poliittisia ajatuksia tai asenteita.

Mikä on akateemisen tutkijan tehtävä? Sen voi tarkistaa yliopistolaista:

Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Tutkimuksen tulee siis vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Tämä yliopistojen ns. kolmas tehtävä lisättiin yliopistolakiin vuonna 2009, ja sen jälkeen yliopistoissa onkin tartutttu kiivaasti toimeen.

Mitä kaikkea yhteiskunnallinen vaikuttavuus eli YVV voisi olla? Sen on ajateltu olevan aiempaa tehokkaampaa viestintää ja myös tutkijoiden omaehtoista viestintää. Sen on ajateltu olevan tieteen yleistajuistamista monenlaisissa muodoissa ja eri kanavissa ja siten mahdollisimman monimuotoisen yleisön tavoittamista. Sen on ajateltu olevan tutkijoiden ja poliittisten päättäjien keskusteluyhteyden parantamista. 

Miksi kolmas tehtävä haluttiin mainita yliopistolaissa? Eikö voisi ajatella, että  kaksi aiempaa tehtävää, tutkiminen ja opettaminen, vaikuttavat jo kyllä yhteiskuntaan, eikä asiaa tarvitse enää vääntää lakitekstiin rautalangasta? 

En tunne lakipäivitystä edeltänyttä keskustelua, mutta oletan, että taustalla on halu korostaa yliopistojen eräänlaista velkaa yhteiskunnalle. Kun työtä tehdään yhteisillä rahoilla, pitää työn myös korostetusti hyödyttää yhteiskuntaa. Samoihin aikoihin on käyty myös keskustelua esimerkiksi tieteen avoimuudesta ja open access -julkaisemisesta: tieteen tulosten pitää olla kaikkien ulottuvilla. 

Vaikuttavuusajattelu on levinnyt myös tieteen yksityisiin rahoittajiin. Moni säätiö haluaa apurahahakemuksiin vaikkapa viestintäsuunnitelman. Enää ei riitä, että tutkija käy kertomassa tutkimuksesta tieteellisessä kongressissa ja julkaisee tieteellisen artikkelin. Tutkijan tai tutkimusryhmän pitää viestiä koko tutkimuksen kaaren ajan, pitää miettiä erilaisia sidosryhmiä, yleisöjä ja kanavia niiden tavoittamista. Tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys pitää osata pukea sanoiksi. 

Yliopistoissa tutkijoita kannustetaan vaikuttavuuteen järjestämällä viestintäkoulutuksia, luomalla somekanavia, blogi-, videotallenne- ja podcast-alustoja, markkinoimalla tutkijoiden asiantuntijuutta median suuntaan aiempaa aktiivisemmin sekä lopuksi tietenkin laskemalla mediaosumia. 

Mitä tutkija tästä hyötyy? Ei välttämättä mitään. Yliopistouralla portfoliossa merkitsevät edelleen hyvin puhtaasti vain kaksi ensimmäistä tehtävää: tutkiminen ja opettaminen. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta – joka voi olla mitä tahansa someaktiivisuudesta tietokirjoittamiseen ja valiokuntakuulemisesta vaali-ilta-asiantuntijuuteen – on vaikeampi mitata ja pisteyttää. 

Käytännössä kolmanteen tehtävään käytetty aika on pois nimenomaan tutkimukselta. Nykytutkijan halutaan julkaisevan tutkimusartikkeleita nopealla tahdilla, eikä tuon tehtävän vaarantuminen ajankäytöllisistä syistä ole kovin houkuttelevaa tutkijan näkökulmasta. 

Tutkijan varsinaisessa työssä medianäkyvyydellä ei ole merkitystä. Suurikaan ruutuaika ei helpota artikkelien läpimenoa tai edes lisää tutkimusartikkeleihin kohdistuvia viittauksia (tutkijan ”laatua” mitataan usein kovin pelistetysti viittauskertoimella). 

On tutkimuksia, joiden mukaan tutkijan Twitter-aktiivisuus lisää tutkimukseen kohdistuvia viittauksia, mutta silloinhan kyse on ollut lisääntyneestä näkyvyydestä ja tutkimusten paremmasta leviämisestä nimenomaan tutkijoiden keskuudessa. Niin kutsutun suuren yleisön huomio ei tee tutkijasta meritoituneempaa tiedeyhteisön omassa rankingissa. 

Ahkera yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi tuoda joitakin lisätienestejä esimerkiksi kolumni- tai kokouspalkkioiden muodossa. Se on kuitenkin harvojen herkkua. Twitter-aktiivisuudesta tai haastattelupyyntöihin vastaamisesta ei makseta. 

Näkyvyydellä on myös selvät varjopuolensa. Some-aktiivisuus tai medianäkyvyys voi tuoda tutkijalle häiritsevää palautetta, pahimmillaan myös uhkailuja tai suoranaista häirintää. Asiasta on kirjoittanut esimerkiksi tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Katja Bargum, ja neuvottelukunta myös keräsi keväällä tietoja tutkijoiden saamasta palautteesta. 

Tutkijan ja toimittajan työssä on paljon samaa. Molemmissa pyritään keräämään ja levittämään mahdollisimman totuudenmukaista tietoa, ja molemmille tehtäville vaikkapa sananvapaus on keskeinen arvo.  Yleensä yhteistyö sujuukin hyvin, ja molemmat tahot ymmärtävät yhteistyön hyödyn. Tiede on mahdollisimman tarkaksi hiottu tiedonhankintajärjestelmä, ja toimittaja tietää tarvitsevansa tietoa. 

Molempien alojen etiikkaa ohjataan Suomessa itsesäätelyelimellä. Journalistin ohjeiden toteutumista valvoo Julkisen sanan neuvosto ja hyvää tieteellistä käytäntöä valvoo Tutkimuseettinen neuvottelukunta.

Alojen eettisissa ohjeissa on muuten eräs mielenkiintoinen ero. Tutkimuseettinen neuvottelukunta ohjeistaa tutkijoita näin:

Tutkijoiden tulee noudattaa edellä mainittuja käytäntöjä myös toimiessaan opettajina ja ohjaajina, tutkimustyöpaikan tai -rahoituksen hakijoina sekä muissa oman alan asiantuntijatehtävissä niin tieteellisissä kuin tiedeyhteisön ulkopuolisissakin yhteyksissä. Käytännöt koskevat tutkimustoiminnan ohella opetusmateriaaleja, kirjallisesti ja suullisesti annettuja lausuntoja, arviointeja, ansio- ja julkaisuluetteloita sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tilanteita niin painetuissa kuin sähköisissäkin julkaisukanavissa, myös sosiaalisessa mediassa.

Ohjeet ovat käsitettävissä niin, että tutkijan on noudatettava tieteenteon etiikkaa silloinkin, kun hän on tutkijaprofiilillaan keskustelemassa sosiaalisessa mediassa. 

Journalistin ohjeet eivät sano asiasta mitään. Somessa möykkäävältä toimittajalta ei siis odoteta yhtä ammattieettistä käytöstä kuin tutkijalta. Pitäisikö?

* Oikaisu tekstiin klo 16.54: Tekstin alun sitaatti yliopistolaista ei ole kaikkein tuorein, sillä minulta on jäänyt huomaamatta, että kyseiseen kohtaan on tullut muutoksia tämän vuoden alusta. Muutos koskee mainintaa elinikäisestä oppimisesta, ja täsmällinen lakiteksti kuuluu nyt näin:

Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee tarjota mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.