Lajien ja lajiutumisen ongelmat

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Edellisen blogitekstin yhteydessä ilmoitin suhtautuvani skeptisesti laji-käsitteeseen. Joku alkoi jo epäillä minua kreationistiksi. Siitä ei tietenkään ole kyse.

”Laji” on ekologian ja evoluutioteorian peruskäsite, mutta usein eliökunnan pilkkominen tiukkarajaisiin lajeihin tuntuu biologialle enemmän rasitteelta kuin millään tavalla ajattelua edistävältä puuhalta.  Laji on ihmisen kehittämä määritelmä. Luonnossa ei ole olemassa mitään tietynlaisia ”lajirajoja”. Kun eliöpopulaatiot ovat evoluution myötä erkaantuneet tarpeeksi kauas toisistaan, lisääntyminen ei enää yhdessä onnistu.

Lajin perinteisen, kouluissa yhä käytetyn määritelmän mukaan ”laji on joukko eliöitä, jotka voivat lisääntyä keskenään ja tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä”. Määritelmää on pyrkinyt tarkentamaan muun muassa evoluutiobiologi Ernst Mayr, joka määritteli kaksi populaatiota samaksi lajiksi, jos ne ”lisääntyvät luonnossa keskenään ja tuottavat lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä”. Ei siis ole olennaista, voivatko lajit teoriassa saada yhteisiä hedelmällisiä jälkeläisiä, vaan ratkaisevaa on se, tekevätkö ne todellisuudessa niin.

Eliökunnan luokittelun isä Carl von Linné teki oikeastaan karhunpalveluksen biologialle pyrkiessään järjestämään eliökunnan. ”Laji” käsitetään kiveen kirjoitetuksi määritelmäksi jonkin eliön olemuksesta, eikä kahta eliötä vertailtaessa tunnu olevan väliä, elikö toinen niistä vaikkapa kolme miljoonaa vuotta toista aiemmin. Todellisuudessahan ”laji” on pelkkä piste sukupuussa. Biologian kannalta olisi monesti paljon järkevämpää puhua populaatioista kuin lajeista. Populaatiot voivat toisaalta myös pysyä erillisinä, vaikka niiden välillä risteytymistä jonkin verran tapahtuisikin. Laji pyritään määrittelemään aina niin ahtaasti, että joissain kohdissa eliökuntaa käsitteen kanssa ollaan vaikeuksissa – esimerkiksi juuri silloin, kun kaksi populaatiota risteytyy jonkin verran keskenään, muttei kuitenkaan sulaudu toisiinsa.

Eräät, lähinnä yhdysvaltalaiset tutkijat ja koiraharrastajat käyttävät koirasta sinnikkäästi tieteellistä nimeä Canis lupus familiaris, jolla he siis korostavat koiran asemaa harmaasuden ”alalajina”. Koira on toki Canis-suvun edustajista nuorin: 15 000 tai edes 100 000 vuoden ikä ei ole mitään esimerkiksi suden noin miljoonan vuoden iän rinnalla. Lajin perinteisen määritelmän mukaan koira ja susi ovat edelleen samaa lajia, mutta koska ne käytännössä elävät hyvin erilaisissa ekologisissa lokeroissa eivätkä risteydy keskenään niin paljon, että niiden geenit sekoittuisivat merkittävissä määrin tai risteytykset olisivat vaarassa korvata toisen tai molemmat ”puhtaista lajeista”, niistä kannattaisi puhua omina lajeinaan – jos nyt laji-termiä halutaan käyttää ja lajeiksi määrittely koetaan tärkeäksi. Koiran historia on viimeisten kymmenien tuhansien vuosien ajalta aivan erilainen kuin suden historia. Samoin Homo-suvun eri ihmislajien keskinäinen risteäminen, josta kirjoitin edellisessä blogitekstissä, ei ehkä kuitenkaan riitä yhdistämään niitä yhdeksi ja samaksi lajiksi.

Scientific Americanin kolumnisti Steve Mirsky ehdotti kesäkuussa 2009, että jokainen koirarotu (tai Mirskyn mielestä ainakin chihuahua) voitaisiin määritellä omaksi lajikseen. Hänen mielestään on järjetöntä, että esimerkiksi chihuahua ja amerikanmastiffi kuuluisivat samaan lajiin. Yhteisiä jälkeläisiä ne voivat käytännössä saada vain keinohedelmöityksellä, sillä luonnollista hedelmöitystä varten chihuahuauros tarvitsisi vähintäänkin suuren kiven. Mirskylla oli valmiina ehdotuksia chihuahuan uudeksi lajinimeksi: se voisi olla Canis nervosis tai jopa Canis canyoupresstwelveformepleasis.

Erityisesti Yhdysvalloissa evoluutiotutkijat joutuvat jatkuvasti kiistelemään kreationisteja vastaan. Kreationistien käsityksiin ei sovi evoluutioteorian kantava ajatus lajien kehittymisestä aiemmista lajeista. Heidän mielestään todella tapahtuneesta lajiutumisesta ei ole todisteita.

Yksi syy, miksi tiukka lajeihin jako minua epäilyttää, on juuri se, että evoluution pohdiskelu lajien kautta on enemmän kreationistien kuin modernin biologian kielenkäyttöä. Kreationistit puhuvat esimerkiksi makro- ja mikroevoluutiosta, joista ensimmäinen tarkoittaa uusien lajien syntymistä (jonka kreationistit kiistävät) ja jälkimmäinen muuntelua lajin sisällä. Biologit eivät termejä juuri käytä. Käytännön tasolla makro- ja mikroevoluutio ovat täysin samanlaisia prosesseja.

Kun koirarodut julistettaisiin omiksi lajeikseen Mirskyn ehdotuksen mukaan, lajiutumista voitaisiin osoittaa tapahtuneen. Lajin määrittelyhän on joka tapauksessa aina ihmisten tehtävä. Kun pieni chihuahua ja suuri mastiffi eivät kerran lisäänny kuin laboratorio-olosuhteissa ja ovat vielä anatomisesti hyvin erilaisia, niitä tuskin on syytä pitää samana lajina. Tulevaisuuden arkeologi, joka kaivaa maasta esiin näiden koirarotujen luurangot, ei missään nimessä tule määrittämään niitä saman lajin edustajiksi.

Joka tapauksessa laji-termillä keplottelun motiivit ovat usein jossain aivan muualla kuin evoluutiotutkimuksessa.