Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kysymyksiä erosta, mustasukkaisuudesta ja häpeästä. Ei vastauksia.

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 16.4.2012 16:47

Perhesurmat mietityttävät ja surettavat. Tämän vuoden puolella Suomessa on tapahtunut jo kaksi perhesurmaa, joista ensimmäinen on parhaillaan oikeuskäsittelystä – miespuolinen tekijä on nimittäin hengissä. Toinen tapahtui vasta pari päivää sitten, ja tekijä mitä ilmeisimmin päätyi itsemurhaan. Molemmissa tapahtumissa perheen lapset olivat hyvin nuoria, 1 – 4-vuotiaita. Molemmat tekijät olivat tämän hetkisten tietojen mukaan miehiä, perheen isiä.

Olen aiemminkin kirjoittanut perhesurmista, muun muassa niiden tyypillisistä piirteistä sekä näkymisestä julkisuudessa. Yksittäisistä surmista ei yksityiskohtia tuntematta voi tietenkään sanoa tai päätellä mitään kovin varmaa, joten pohdintani on hyvin yleisluontoista. Tätä kirjoittaessani poliisi ei ole kertonut tuoreimman surman motiiveista, vain raha-asiat ja jo vireillä oleva avioero on suljettu pois syiden joukosta. (Tosin tällaisiin poissuljentoihin pitää suhtautua varauksella: uhkaava ero ei heti siirry papereihin, ja taloudellinen katastrofi on kovin suhteellinen käsite.)

”Ydinperheen” rakentumisvaihe on monella tapaa ihmistä rasittavaa aikaa. Kolmekymppisille aikuisille ruuhkavuosiin kuuluu usein varsinaisen työuran käynnistäminen, lasten syntymä parin vuoden välein, useakin asunnonvaihto. Elämää rakennetaan sellaiseksi kuin sen halutaan olevan: vakaaksi, omien ja oman viiteryhmän odotusten mukaiseksi, vakavaraiseksi – ehkä jopa ylelliseksi, kunnianhimoa tyydyttäväksi.

Kolmekymppinen ihminen on saattanut välttyä siihen astisessa elämässään suurilta menetyksiltä, mutta viimeistään nyt ajankohtaiseksi tulee esimerkiksi isovanhempien kuolema. Omilla vanhemmillakin on elämänmuutos käynnissä eläköitymisen takia.

Kasautuvat muutokset rasittavat ihmisen psyykeä, ja lisätaakkaa tuovat yövalvomiset, lasten sairastelut ja esimerkiksi perhevapaisiin ja asunnonhankintaan liittyvät taloushuolet. Stressi altistaa mielenterveysongelmien puhkeamiselle.

Helsingin äskeistä perhesurmaa on tunnuttu kauhistelevan juuri siksi, että tekijä oli korkeasti koulutettu ja ammatillisesti korkeassa asemassa. Perhesurmien puinnissa asiantuntijana usein käytetty ylilääkäri Hannu Lauerma muistuttaa kuitenkin, että korkeasti koulutetut ja hyvin toimeentulevat ihmiset tekevät perhesurmia yhtä lailla kuin muutkin. Muunlaisia henkirikoksia he taas tekevät vähän – perhesurmat ovat siis suhteessa yliedustettuina kyseisen viiteryhmän sisällä.

Ensisijaista perhesurmien ehkäisyssä on mielenterveystyö ja avun saaminen perille. ”Menestyneen” ihmisen voi olla henkisesti erityisen hankalaa hankkia apua ja toisaalta tunnistaa oma avuntarpeensa. Lauerman mukaan ”hyvin suuri osa on sellaisia, jotka ovat jollain lailla epätoivoisia ja depressiivisiä kriisin keskellä. He eivät kykene hakemaan apua, koska he eivät hyväksy ajatusta, että he voisivat joskus apua tarvita tai että kukaan voisi heitä auttaa.”

Stressaavan elämänvaiheen käynnistämä depressio ei onneksi aja kaikkia perhesurmiin. Surmaajilla on ehdottomasti muitakin altistavia tekijöitä. Lauerman mielestä he kärsivät useimmiten ”hyvin poikkeuksellisesta narsismista”. ”Monet surmaajista ovat jo ennen näkyvää sairastumistaan olleet vuorovaikutustavoiltaan poikkeavia, esimerkiksi poikkeuksellisen itsekeskeisiä ns. persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä. Epätoivo ja viha ovat näissä teoissa vaihtelevissa suhteissa mukana.”

Tätä käsitystä on nostanut esiin myös psykiatri Anne Kauppi: Niin kutsutussa laajennetussa itsemurhassa tekijät ovat useimmiten isiä. Perheensä surmaavat isät ovat mustasukkaisia ja usein persoonallisuushäiriöisiä. Ensisijainen kohde on perheen äiti.

Jostain syystä pelkkä itsemurha ei tekijälle riitä: koko perheen, ennen kaikkea puolison, tulee hävitä.

Mustasukkaisuuden voi laukaista erouhka, joka tilastollisesti näkyy perhesurmien taustalla. En tiedä sen roolia tuoreimmissa perhesurmissa.

En aina arvosta yhteiskunnallisia selityksiä, mutta onko perheen uhkaava hajoaminen niin suuri uhka tai häpeä, että se ajaa tietynlaisia miehiä tappamaan perheensä? Onko tämä nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan ongelma? Suomi ei nimittäin esiinny lainkaan edukseen perhesurmatilastoissa.

Onko yhteiskunnan asenteissa jotain, joka saa muutenkin riskitekijäisen miehen ”pitämään viimeiseen asti kiinni” perheestään? Miksi parisuhteen loppu on niin synkkä asia?

Tietokirjailija Osmo Tammisalo on listannut Finlandia-ehdokkaana olleessa kirjassaan Rakkauden evoluutio taktiikoita, mustasukkaisuuden motivoimia käyttäytymisstrategioita, joilla kumppani pyritään pitämään omana. Ensimmäisenä listassa on ”valppaus ja valvominen”, toisena”kumppanin pitäminen piilossa”. Viimeisenä on väkivalta. Onko perhesurma joskus mustasukkaisuuden motivoiman väkivallan äärimmäinen muoto?

Vai onko perhesurma puolustuskeino häpeää vastaan? Ympäristön liberalisoitumisesta huolimatta avioero on edelleen monelle häpeä. Jos yhteiskunnan mittareilla menestystä odottava ihminen peilaa perhe-elämäänsä olettamaansa ideaalia vasten eikä mielestään onnistu täyttämään odotuksiaan, tunne epäonnistumisesta voi tuoda mukanaan valtavan häpeän.

Asialle pitäisi tehdä jotain: avioeron pitäisi muuttua rutiinomaiseksi, kaikin puolin hyväksyttäväksi toimenpiteeksi, joka ei vaatisi hankalaa byrokratiaa, rikkoisi välejä sukulaisiin tai saisi ihmisiä ”menettämään kasvojaan”.

Ajatuksessa ei ole mitään perhevastaista. Pikemminkin uhkaavan eroamisen nykyistä vähäisempi henkinen raskaus saattaisi näkyä parempina liittoina. Kun yhdessä ei ole pakko pysyä julkisivun tai yhteiskunnan odotusten takia, parisuhteet saattaisivat pysyä koossa nykyistä paremmin eikä niiden loppuhetkiin kasautuisi niin valtavaa määrää katkeruutta, häpeää, vihaa, kostonhimoa tai ahdistusta. Toimimattomat liitot täytyy voida lopettaa.

Parisuhteiden tulisi saada alkaa ja loppua ilman häpeää, ilman sen suurempaa numeroa. Vähentynyt häpeä saattaisi olla monelle henkivakuutus.

Osanottoni kaikille perhesurmien uhrien omaisille ja läheisille.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Asioita voi tarkastella monesta näkökulmasta, mutta kaikkia kulmia ei sallita. Sanonpa sensuroinninkin uhalla, että naisten pitäisi hillitä kielensä terävyyttä ja nalkuttamista. Syventyvä mies ajattelee vastuullisesti ja keskittyy työhönsä täydellä tarmollaan taatakseen perheensä hyvinvoinnin, mutta vaimo ei tue eikä ymmärrä, mutta rähisee joutavuuksista ja vatkaa vuosien takaisia asioita uudestaan ja uudestaan. Lopulta mies hermostuu ja pam. Kunniallinen mies todetessaan taloutensa menevän hunningolle, tulee epätoivoiseksi ja jaluaa säilyttää kasvonsa elintason romahtaessa ja päästää perheensä myötähäpeästä ja velkahelvetistä. Ykköspaikalta muutto vuokrakasarmiin voi olla häpeällistä ja voi olla liike-elämässäon rehellisyyttää tullut totaalisti hujatuksi ja menettänyt kaiken. Sievistelevät tekohurskaat eivät edes halua tieää ahdistuksissaan todellisia taustoj, mutta kyulläkin ovat valmiita julkisiin näytelmiin. Ikävien tekojen taustalla on yksilöllisiä syitä ja jopa perhesalaisuuksia, joiden ruotiminen julkisuudessa ei liene soveliasta. Perheen tappoja eli kunniamurhia on aina ollut ja tulee olemaankin. Miestä pitäisi tukea vastoinkäymisissä ja iesten puhuia vaimoilleen ongelmistaan.

Erittäin hyvä kirjoitus, varsinkin tuo loppuosuus avioerosta ja sen häpeällisyydestä. Lähes surkuhupaisan huvittavaa miten tiukasti perhekulissia pidetään yllä siksi että joskus 12-vuotiaana omana haaveena on ollut perheidylli jossa asutaan isossa talossa ajetaan useilla isoilla autoilla ja lapset harrastavat kalliita harrastuksia ja käyttävät kalliita vaatteita.

Työpaikoilla kaikki tuntuvat olevan niin kunnollisia ja perhekeskeisiä. Ja mitä näkyy nettipalstoilla? Varatut perheenisät etsivät seksiseuraa. Eeeeivät tietenkään samat perheenisukit eihän toki.

Yleisesti koko siviilisääty on käsite jonka pitäisi olla jo historiaa, mutta edelleenkin olet mukamas virallisesti joko naimaton, naimisissa tai eronnut. Ikäänkuin kyse olisi syntymään ja kuolemaan rinnastettavasta merkkipaalusta elämässä. Kaupan päälle saadaan turhaa tappelua esim. homoliitoista. Itse en ole koskaan ollut naimisissa enkä mene!

Kaupungin keskustassa törmää polttareita viettäviin seurueisiin. Jos tällainen päivänsankari tulee minulle tarjoamaan karkki tai kepponen-jekkujaan, niin en jaksa olla myötätuntoinen.

Olen voinut kysyä, että miksi menet naimisiin? Siksikö, että sen pari autoa, omakotitalon ja kesämökin hankittuanne, velkataakan ollessa yli äyräitten, avioliitto rakoilee ja eroatte. Lapset traumatisoituvat keskinäisinä kiistakapuloinanne, äidin ja iskän kotien väliä laahustaessaan.

En ole kyyninen, mutta kuitenkin.

Miten saadaan puhumisen kynnystä alemmaksi parisuhteessa?? Kuitenkin, miehen lisäksi siihen parisuhdetangoon tarvitaan myös nainen ! Todettakoon kuitenkin, ettei kasvojen menettämisen häpeä ole yksinomaan meidän suomalaisten miesten arkkihäpeä-monet kansallisuudet ansioutuvat siinä suhteessa meitä synkemmin, valtava enemmistö meistä suomalaisista miehistä ei ikinä hakkaa, tapa, raiskaa vaimoa tai lapsiaan !!! Tämä tosiasia ei tietenkään oikeuta yhtään uhria, jotka sairas marginaali näyttää aiheuttavan.

Yhteiskuntamme on hyvin perhekeskeinen. Naimisiin meno on välttämätön osa elämän ”urakehitystä” ja (oman aikuisiän) perheen puuttuminen nähdään aukkona cv:ssä. Avioero puolestaan on kuin olisi saanut potkut. Lainsäädäntö ja verotus kannustavat perheen perustamiseen. Tottahan ihmisellä voidaan ajatella olevan enemmän arvoa silloin, kun jotkin toiset ihmiset (lapset, puoliso) ovat hänestä riippuvaisia. Mutta eikö tämä ole vähän turhankin utilitaristinen näkemys? Toivoisin, että perhekeskeisyydestä voitaisiin siirtyä ihmiskeskeisempään suuntaan. En tarkoita sellaista yksilökeskeisyyttä, jossa tärkeintä on minäminäminä, vaan sinäsinäsinä. Ihmisellä on oltava arvo riippumatta siitä, elääkö hän Pyhässä Perheyhteydessä vai yksin. Ehkä silloin erotilanteessa muistettaisiin, ettei elämä siihen lopu — ja varsinkin, ettei perheenjäsenten elämän tarvitse loppua. Hekin näet ovat arvokkaita ihan erillisinä ihmisinä, eivät ainoastaan jonkun lapsina tai puolisoina.

Uskaltaisin väittää, että miesten kohdalla muustakin kuin avioliittoinstitutiosta. Ihan perustavaa laatua olevasta tosimiesihanteesta: ”Se ei saanut tyydytettyä akkaansa, joten tuo otti läks.”

Mies voi Suomessa menettää eron tullen paljon muutakin kuin kasvonsa. On hyvin todennäköistä, että häneltä menee erossa koti ja lapset (yhteishuoltajuudesta voidaan toki sopia, mutta käytännössä isä ajetaan perheestä ulos ”etävanhemmaksi”, jonka asema on todella surkea). Naisella ei vastaavaa riskiä käytännössä ole.

Lisäksi valtaosa eroista on naisten alullepanemia, joten nainen on yleensä tilanteeseen valmistautunut, kun taas miehelle ero tulee pyytämättä ja yllätyksenä. Jos mies on investoinut taloudellisesti ja henkisesti paljon parisuhteeseen, perheeseen ja yhteiseen asuntoon, tuntuu aika kohtuuttomalle menettää tuo kaikki hetkessä, vain siksi, ettei toista osapuolta enää kiinnosta jatkaa yhdessä. Suurin osa miehistä ei onneksi ajaudu tällaisiin hirmutekoihin, mutta aika moni tuhoaa itsensä eron jälkeen joko nopeammin (itsemurha) tai hitaammin (viina). Niistä tragedioista ei tässä maassa paljon huolta kanneta, sillä sehän on vain miehen osa.

Tasa-arvopoliittisissa juhlapuheissa meillä toki puhutaan toistuvasti tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, mutta erotilanteissa siitä ei välitetä. Asian korjaamiseksi voitaisiin tehdä paljonkin, aloittaen vaikka siitä, että jaottelusta etä- ja lähivanhempiin luovuttaisiin kokonaan. Vaan eipä ole nykyisenkään hallituksen tasa-arvopoliitisissa ohjelmissa mitään mainintaa erotilanteisiin liittyvien tasa-arvo-ongelmien korjaamisesta, joten mikään tuskin muuttu paremmaksi jatkossakaan.

Tietenkään nämä taustatekijät eivät poista yksilön vastuuta omista teoistaan, mutta jos vastaavien tapahtumien toistuminen halutaan estää, olisi syytä vähentää miesvihamielisiä vuodatuksia ja lisätä konkreettisia toimia tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman vanhemmuuden toteuttamiseksi myös erotilanteissa.

Näitä luetaan juuri nyt