Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kuolemanpelkoa, halu hypätä vai ongelmia aistimissa?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 7.9.2011 07:00

Aloitan esittelemällä pelokkuuttani.

Minulla on useita pelkoja, mutta yksi vahvimmista on korkean paikan kammo, akrofobia. Muistaakseni olen kärsinyt siitä aina: vanhempieni kesämökin lähellä on vanha puinen näkötorni, enkä ole koskaan kokenut sinne kiipeämistä mukavaksi. Siis niinä kertoina, kun olen päässyt ylös asti.

Äskettäisen näkötornivierailuni takia (ja huomattuani, että myös toinen lapsistani pelkäsi kiivetä torniin) intouduin selvittelemään korkean paikan kammon yleisyyttä.

Mitä Google minulle kertoikaan: ”Voisi ajatella, että korkean paikan kammossa on itse asiassa kyse putoamisen pelosta. Kyse voi olla kuitenkin paljon monimutkaisemmasta asiasta: Taustalla saattaa olla piilotajuinen halu hypätä, itsetuhoyllyke ja ihminen joka pelkää korkeaa paikkaa saattaa pelätä, ettei pystykään kontrolloimaan tätä impulssia vaan pelkää, että hän todella hyppää. Tällaiseen ongelmaan ei ole olemassa mitään pikahoitoja vaan se vaatii pitkäaikaista hoitoa, esimerkiksi psykoanalyysia.

Näin asiaa selvitti Risto Laitila, Ylen Akuutti-ohjelman omalääkäri. Valitettavasti arkistotekstissä ei ollut päivämäärää.

Hmm. Koen vastenmielisyyttä monia psykoanalyyttisia tulkintoja ja ennen kaikkea asioiden monimutkaistamista kohtaan.

Fobioita pyritään usein selittämään traumoilla. Minullakin voisi olla menneisyydessäni putoaminen, dramaattinen putoamisen uhka, ehkä jonkun lähimmäisen kohtalokas syöksy vuorelta tai lentokoneesta. Vaan ei ole.

Korkean paikan kammosta käytiin myös keskustelua erään ystäväni Facebook-profiilissa. Ystävä ihmetteli, miksi hän on alkanut pelätä vasta aikuisiällä. ”Se johtuu lapsista”, joku tiesi. ”Lapsensaanti johtaa välittömään kuolemanpelkoon.”

Kun vanhan näkötornin puiset portaat natisevat allani ja muistelen Hitchcockin Vertigoa, saatan pelätä itse kuolemaa, elämän kieltämättä suurinta uhkaa. Tai kuten Laitila väittää: ehkä haluankin hypätä, tuhota itseni.

Ja entä lapseni? Onko hänkin itsetuhoinen? Kahdeksanvuotiaana?

Akrofobia on yksi yleisimmistä fobioista, ja siitä kärsii arviolta joka kahdeskymmenes. Mitä enemmän fobioita tutkitaan, sitä selvemmäksi käy, että osa niistä on synnynnäisiä. Minäkään en tarvitse traumaa tai lasten myötä tullutta kuolemanpelkoa.

Korkeiden paikkojen pelkääminen on jollain asteella luontaista kaikille ihmisille, ja ominaisuudesta on helppo kuvitella olevan hyötyä. Me kunnolla akrofobiset olemme vain jatkumon ääripäitä, eikä fobia vaadi syntyäkseen esimerkiksi helposti ahdistuvaa luonnetyyppiä.

Mahdollisia syitä korkean paikan kammolle ovat tasapainoaistin heikohko toiminta, aivojen liika luottaminen näköhavaintoihin sekä viestintäongelmat tasapaino- ja näköaistin sekä kehon asentoreseptorien välillä. Lupaavana hoitomuotona pidetään ainakin virtuaalitodellisuutta – sinne odotan pääseväni.

Yksi, äkkiseltään yllättävältä kuulostava hoitokokeilu on tehty tuberkuloosilääke D-sykloseriinillä. Lääke näytti vähentävän pelkoa, kun sitä käytettiin yhdessä altistushoidon kanssa. D-sykloseriini vaikuttaa pelkokokemukseen osallistuvan aivojen alueen, amygdalan eli mantelitumakkeen solujen toimintaan ja tehosti altistusterapian vaikutusta. Sama vaikutus näyttäisi olevan ”stressihormoni” kortisolilla.

Kaunokirjailijana minunkin on toki pakko myöntää, että ”piilotajuinen halu hypätä” ja ”itsetuhoyllyke” ovat käsitteinä kiehtovia. Onhan toisaalta latistavaa alentaa fobia biologiaksi ja neurokemiaksi. Mutta jos rehellisiä ollaan: evolutiivisesti ajatellen ”itsetuhovietti” on melkoisen ongelmallinen, suorastaan järjetön vietti.

Lääketiede saisi kuitenkin jo irtaantua psykoanalyysin perinnöstä. Jos altistushoidosta ja lääkkeistä voisi olla apua, miksi omistautua vuosikausiksi pohtimaan itsetuhoviettiä, jota fobiasta kärsivä ei luultavasti edes itsestään tunnista. Veisinkö todellakin lapseni pohtimaan ”alitajuista haluaan hypätä” vai satsaisinko mieluummin altistusterapiaan?

Virtuaalitodellisuudessa tapahtuvaa altistushoitoa odotellessaan akrofoobikot voivat tiirailla tätä netin kautta turvallista, mutta oikeassa elämässä ”maailman pelottavinta reittiä”.


Aloitan siis tänään urani Suomen Kuvalehden blogistina. Aiheeni on tiede, ja pyrin pureutumaan siihen mahdollisimman monelta kantilta. Tervetuloa kommentoimaan!

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Pitäisikö ylipäätään pyrkiä eroon kaikista ”fobioista”? Jos ne eivät aivan valtavasti elämää haittaa niin miksi niitä pois lääkitsemään?

Kyllä lähes kaikilla lääkkeillä on sivuvaikutuksia. Jos ja kun niiden avulla vaikutetaan suoraan aivoihin, niin eikö siinä aina ole vaara että samalla saatetaan muuttaa koko ihmisen persoonaa?

Luin kerran erään amerikkalaisen psykiatrin kirjoittaman kirjan, jossa vätettiin että mm.masennulääkkeitten käytön valtavalla yleistymisellä ja yhdysvalloista alkaneella talousmullistuksella, ylivelkaantumisella on melko lailla sama ajankohta. Lääkkeitä määräävä psykiatri havaitsi mm. että monet ihmiset alkoivat elää paljon pelottomammin ja enemmän riskejä ottaen, sen jälkeen kun alkoivat käyttää uusia masennuslääkkeitä.

Onkohan se nyt ihan niinkään..tai näinkään..eikös luontokappaleen perusominaisuuksiin kuulu automaattisesti vaaran välttäminen? Olen aina pitänyt ”korkean paikan kammoa” normaalina asiana. Se on putoamisen pelkoa, joka toisilla on suurempi ja toisilla pienempi. Se poistuu harjoittelulla. Pelko yleensä häviää, kun asetutaan pelon kanssa vastakkain.

Jos kuitenkaan ei harjoittelu auta niin sitten se on FOBIA. Ja fobiat tulevat kyllä lapsuudesta, siellä on tietty sattumus joka on sen saanut aikaan ja ”aktiivinen unohdus” on piilottanut sen pois tietoisesta muistista. Yleensä se liittyy syyllisyyteen ja ympäristönä on usein uskonnollinen koti.

”Lapsi putoaa tikapuilta, satuttaa itsensä ja äiti vie häntä lääkärille samalla moittien lastaan varomattomuudeta. Äidillä on piilevä sairaus joka puhkeaa matkalla ja äiti menehtyy. Lapsi syyttää itseään äidin kuolemasta mutta masentuu siitä niin että luonto astuu kuvaan ja pyyhkii muiston pois lapsen mielestä. Tikapuukammo jää kuitenkin olemaan.”

Fobioita voi olla ihan minkälaisia tahansa, korkeanpaikan-pimeän-ja petojen pelot ovat usein ihan normaaleja.

Gibsonin ja Walkin klassinen ”virtual cliff” -koe vuodelta 1960 osoitti, että putoamisen välttäminen on synnynnäistä kaikilla heidän käyttämillään koe-eläimillä (mm. 6kk ikäiset konttaavat vauvat). Kokeessa tutkittiin visuaalista syvyysperseptiota, mutta kyllä sen voi tulkita niinkin, että koe-eläimet varoivat (pelkäsivät?) synnynnäisesti korkeaa jyrkännettä.

Onnea vaan vuorokauden ikäisen kananpojan akrofobian psykoanalyysiin tohtori Laitilalle… :)

http://scienceblogs.com/thoughtfulanimal/2010/04/13/visual%20cliff.jpg

Todellakin, länsimainen lääketiede saisi jo irtaantua psykoanalyysin perinnöstä. Ja siitä, että ihmisen mieli nähdään jonain suurena tuntemattomana, jossa koska vain voi sattua ’jotain’ pelottavin seurauksin.

Tästä linkistä voi olla hyötyä kuoleman pelon käsittelemiseen:
http://koti.mbnet.fi/jukihong/filosofia/ff4/pelot.htm

Montamonessa on oikeassa. Ihmisellä pitää olla kantapääkin maan kamarassa. Ääni Thaimaasta.

Tarvitaan muutama selventävä kysymys: Onko kiipeäminen korkeaan paikkaan pelottavaa vain, jos näkee ’ulkopuolisen’ maailman? Siis jos kiipeät umpiseinäistä, vakaalta vaikuttavaa porraskuilua, niin pelottaako? Entä, kun sattumalta havahdutkin kiivetessäsi tutkailemaan syvää porraskuilua? Entä onko laskeutuminen korkealta yhtä pelottava kokemus kuin sinne kiipeäminen?

Pelottaako korkeanpaikankammoisia myös matalat paikat? Siis jos laskeudut syvään kaivoskuiluun (tai sukellat meren pohjaan), niin onko kokemus vastaava kuin pilvenpiirtäjässä kapuaminen? Ja jos ei ole, niin entä maan uumenista kapuaminen takaisin maanpinnalle? Jos pelkäät myös syviin paikkoihin menemistä ja niistä nousemista, niin eikö silloin kyse ole pikemminkin, nousu- ja laskukammosta eikä korkeiden paikkojen inhosta?

Jos epäilet vaivan johtuvan näkö- tai tasapainoaistimuksista, niin testaa asiaa ja kirjoita kokemuksista uusi artikkeli. Siispä pyydä joitakin ehdottoman luotettavia henkilöitä (tai laitteita) hinaamaan itsesi vakaassa kantotuolissa yläilmoihin (tai istu vaikka maailmanpyörän kyytiin). Tee pari reissua ja teippaa toisella kertaa silmäsi umpeen ja käytä tarvittaessa vaikka kuulosuojaimia. Vertailun vuoksi ’vuokraa’ itsellesi vakaa, hiljainen ja hidasliikkeinen maisemahissi ja kanna sinne mukava, tukeva tuoli. Sitten testaat samat asiat hississä istuen. Tuntuiko merkittäviä eroja?

Psykoanalyysi on tietenkin pääosin huuhaata, mutta silti tekee mieli – tietyin varauksin – kompata tuota Laitilan lausuntoa:

”Voisi ajatella, että korkean paikan kammossa on itse asiassa kyse putoamisen pelosta. Kyse voi olla kuitenkin paljon monimutkaisemmasta asiasta: Taustalla saattaa olla piilotajuinen halu hypätä, itsetuhoyllyke ja ihminen joka pelkää korkeaa paikkaa saattaa pelätä, ettei pystykään kontrolloimaan tätä impulssia vaan pelkää, että hän todella hyppää.”

Kyse siis *voi* olla monimutkaisemmasta asiasta. Useissa paikoissa se ei sitä ole: eläimetkin pelkäävät esimerkiksi portaissa, joista näkee läpi. Tiinan analyysi näköaistin hallitsevuudesta sellaisissa paikoissa on varmasti totta. Piilotajuisestakaan en tiedä mitään, mutta minulla on ollut lapsesta asti kova korkean paikan kammo. Lukioikäisenä huomasin, että ainakin siinä iässä pelkäsin korkeissa paikoissa nimenomaan itseäni. Parvekkeella esimerkiksi aloin hyvin herkästi visualisoida, millaista olisi vaikkapa vetää leukoja siinä ulkopuolella, ja heti alkoivat kämmenet ja jalkapohjat hiota. Eksistentialistisessa filosofiassa tätä kutsutaan ahdistukseksi: se on tietoisuutta siitä, että ei voi täysin luottaa itseensä; ennenkin on tehnyt asioita, jotka on etukäteen tiennyt typeriksi.

Alkaessani harrastaa (vuoristo)kiipeilyä lakkasin pelkäämästä itseäni, ja korkeita paikkojakin pelkään nykyään varmasti vähemmän kuin keskivertoihminen. Siedätyshoito yksinkertaisesti totutti asiaan ja osoitti minulle, että en minä ainakaan tahallani putoa – sen enempää kuin tahallani kävelisin auton alle. Tiukan paikan tullen pelkään kyllä edelleen, useimmiten varsin rationaalisin perustein (liian vaikeassa paikassa) – tai sitten erityisen ”ilmavissa” paikoissa, siellä, missä visuaalinen todellisuus on päällekäyvä.

Tiedän tarkalleen milloin korkeanpaikan kammoni alkoi. Sitä ennen nautin korkeista paikoista. Kerran pikkupoikana, 13v., löin vetoa kaverieni kanssa, että varmasti uskallan kiivetä kahdeksan kerroksisen talon katolle ulkopäädyssä olevia suojaamattomia tikkaita pitkin.

Niinpä lähdin kapuamaan ja nautin näköalasta. Kun jäljellä oli n. kaksi metriä tuli minulle tunne, että voisin oikeasti kuolla, jos täältä tippuisin. Jämähdin paikoilleni. Paniikki alkoi velloa sisälläni. Tunsin, että putoan.

Tulin alas todella nopeasti ja keskittyneesti.

Tästä hetkestä lähtien olen pelännyt korkeita paikkoja. Nyt 40 vuotiaana käteni alkavat hikoilemaan katsellessani elokuvaa jossa näyttelijä on korkeassa paikassa.

Vastaavan tyyppinen kokemus, kuin edellä.
Lapsuudessani suorastaan hakeuduin korkeisiin paikkoihin, ja sellaista kuusta, tai kattoa ei ollut, mihin en olisi uskaltanut kiivetä. Oli todella hienoa katsella maisemia korkealta, ja mitä korkeammalta, sen parempi.
Sitten vähän vanhempana päädyin tilanteeseen, jossa minua roikutettiin 7. kerroksen parvekkeen ulkopuolella.
Lainaus:
”Tästä hetkestä lähtien olen pelännyt korkeita paikkoja. Nyt 57 vuotiaana käteni alkavat hikoilemaan katsellessani elokuvaa jossa näyttelijä on korkeassa paikassa.”

Minulla on aika samanlainen tarina kuin nimimerkeillä eräs tapaus, ja HaMi. Myös minä nautin ennen korkeista paikoista, kunnes teinivuosina hyppäsin benjihypyn. Itse hyppääminen ei tietoisesti pelottanut pätkän vertaa. Mutta pian sen jälkeen aloin tuntea kuolemanpelkoa jo talon katollakin seisoessa.

En ole aikaisemmin ymmärtänyt pelon alkamisen syytä, enkä itseasiassa ymmärrä sitä vieläkään. Voiko yksi hyppääminen todella vaikuttaa näin voimakkaasti?

Siedätyshoito ei auta. Menen yhä itseni pakottamalla korkeisiin paikkoihin, mutta vuosi vuodelta se on vaikeampaa.

Varmasti osalla ihmisistä korkean paikan kammo johtuu traumaattisista tapahtumista. Tietenkin. Eipä siinäkään olisi (evolutiivisesti tai muutenkaan) järkeä että jopa henkeä uhannut tilanne ei jäisi jäljeksi muistiin. Mutta osalla taas fobian syntyminen tai vahvistuminen vanhenemisen myötä johtuu varmastikin esim. juuri tasapainoaistin heikkenemisestä.

Altistushoito ei varmaankaan toimi kaikilla, se täytyisi osata tehdä oikein ja toisaalta juuri nuo mainitsemani lääkeaineet ovat nimenomaan tehostaneet altistusterapian vaikutusta. Missään nimessä lievää fobiaa ei tarvitse yrittääkään hoitaa, jos henkilö itse ei koe siitä olevan juuri haittaa. En minäkään ole omastani yrittänyt päästä eroon. Ehkä joskus yritän.

Tuntuu olevan hirveän henkilökohtaista, millaisissa paikoissa pelko on pahimmillaan. Toiset pelkäävät lentokoneessa, minua taas ei pelota koneessa. Parvekkeet ja sillat ovat itselleni pahimpia, sen sijaan esimerkiksi seinäkiipeilyä pystyin harrastamaan ihan hyvin. On turvallisempaa, että on seinä vieressä kuin (sortuva) taso jalkojen alla. Ja toisia taas ei pelota rakennuksissa juurikaan.

On fobioita, joista on haittaa muillekin kuin asianomaiselle. Eläinpelko, joskus tarkentuneena käärmepeloksi tai etenkin esim. koirapeloksi, saattaa olla muistakin ahdistavaa. Näillekään ei välttämättä löydy psykoanalyyttistä selitystä. Näihin kuten myös esim. syvien tai ahtaiden paikkojen pelkoon voi kyllä siedätyksellä saada helpotusta. Näin olen kokenut.

Psykoanalyysista taitaa olla yhtä monta tulkintaa kuin on tulkitsijaakin. Pidän liioiteltuna sen katsomista hoitomenetelmäksi. Katson että se on vain haudattujen muistojen palauttamista, eikä siinä ole mitään mikä olisi ”osaksi huuhaata”. Onhan se nyt kaikille selvää, että epämiellyttävät sattumukset ihminen tahtoo unohtaa, mutta kun tapaus on vielä epämiellyttävämpi se vaipuu unholaan ilman tahtomistakin ja silloin ihmisestä voi tulla ”potilas”.

Hoito alkaa vasta kun muisti on palautunut ja se ei ole enää psykoanalyysiä. Mielestäni.

Yksinkertaisin ja tällä hetkellä mielestäni vankin käsitys on, että kyse on luontaisesta kyvystä. Kuten blogissakin todetaan, osa vain sijoittuu tuon asteikon ääripäähän. Fobiana pidän rajoittavaa, jopa lamauttavaa reaktiota ihmisen päivittäisiin toimiin mm. eräs entinen työtoverini ei voinut työskennellä kuin ensimmäisessä kerroksessa, johtuen yhdyskäytävistä yläkerroksissa. Tämä oli hänelle ymmärrettävästi muutenkin elämää hankaloittava asia.

SK on tehnyt hyvän valinnan blogistin suhteen. Blogeja en pahemmin seuraa, mutta niiden muutaman joukkoon tuli nyt yksi lisää.

Yksi selitys näille fobioille on se, että se periytyy edellisestä elämästä. Edellisessä elämässä on esim pudonnut jyrkänteeltä tms. Kuulostaa tietysti huu-haalta, mutta silti kiehtova ajatus. Jos uskomme jumalaan, jonka olemassa oloa ei voi todistaa, miksi ei yhtä hyvin voi uskoa uudelleen syntymiseen.

Mielenkiintoista. Ja hyvä blogiaihe, jossa ihmiset pääsevät kertomaan (ja selvittämään ajatuksiaan ja ehkä helpottumaankin) omista, vahvasti tunteisiin liittyvistä kokemuksistaan.
Minä en ole kokenut korkean paikan kammoa. En ole tosin kummoisesti kiipeillyt; joihinkin näköalatorneihin vain, mutta niissä olen pelännyt askelmien pettämistä. Olen tieten tahtoen katsonut alas korkeiden talojen parvekkeilta, Stadionin tornistakin aikoja sitten (ei siellä taitanut päästä ihan reunalle kurkkimaan). Ensin on saattanut hieman huimata, mutta olen vain katsonut. Olen tietoisesti ajatellut alas kurkkiessani, että haluttaisiko minua hypätä ja millaista se olisi – mutta halua ei ole tuntunut olevan, joten sitä ei ole tarvinnut ryhtyä tukahduttamaan.
Mutta: minulla on vilkas ja hyvin ”eläytyvä” mielikuvitus: kun luen tai tv:ssa kerrotaan jostain erityisesti lapsiin tai vanhuksiin kohdistuneista pahoista teoista tai onnettomuuksista, ahdistun ja vihastun. Saman ahdistuksen ja vihan koen, kun myöhemmin asia muistuu mieleeni. Mielikuva vaikuttaa niin vahvasti, että täytyy ”käskeä” itseään lopettamaan asiaan eläytyminen (ja se, että jos olisin osunut paikalle ja voinut, niin mitä kaikkea olisin voinut syylliselle tehdä).
Koen hyvin aidontuntuisen ahtaanpaikan kammon vain ajatellessani, että joudun teljetyksi kellariin tai muuhun syvään tai pimeään paikkaan, mutta kun kuvittelen itseni vuoren jyrkänteelle tai korkean rakennuksen räystäälle, kuvittelu ei aiheuta pelkoa!
Hämähäkki voi inhottaa, mutta kun en ole taikauskoinen (mielestäni), nitistän sen – joskus vien sen ulos ajatellen, että saat sinä luontokappale elääkin; leppäkerttu on niin söpö, että sen vien ulos. Käärmepelkoa ei ole – todellisuudessa eikä mielikuvissa.

Tämäpä oli mielenkiintoinen avaus uudelta blogistilta.
Tuli mieleeni elävinä omat kokemukseni, joiden syitä aikoinaan yritin pohtia – tuloksetta. Pidän asioista, jotka käsittelevät ihmismieltä sekä yleensä tieteestä. Mutta olen tullut yhä epävarmemmaksi siitä, onko pakko etsiä/saada kaikelle selitys. Monissa tapauksissa riittää asian toteaminen. Pois lukien ”Havukka-ahomainen” pohdiskelu.
Opiskeluaikoinani olin kesätöissä kaikki lomat. Muistan kuinka mm. jouduin työskentelemään keikkuvassa nostokorissa n. 8…12 metrin korkeudessa eikä minulla ollut minkäänlaista pelkoa. Vanhin lapseni syntyi 1981 ja seuraavana kesänä ollessani em. korissa n. 4 metrin korkeudessa, oli se liikaa. Oli sanottava työnjohtajalle, ettei työstä tule mitään pelon vuoksi.
Toinen muistikuva on vuodelta 1996. Nopeana miehenä olin ehtinyt kokea burn-outin, masennuksen, avioeron jne. Muutin kerrostaloon, sen 4. kerrokseen. En uskaltanut mennä lähellekään parvekkeen kaidetta. Koin sekä putoamisen että hyppäämisen pelkoa. Eli pelkoa, etten hallitse itseäni. Tämä meni ohi totuttelemalla(jos oikein muistan) n. 3 kuukaudessa.
Nyt huomaan, että kainaloni ovat märät.

Olen samaa mieltä kuin nimimerkki Urputan; että voisiko ajatella, että korkean paikan kammo olisi vain varovaisuutta eli mitä tapahtuu jos putoaa jostakin korkealta. Henkilökohtaisesti pelkään jonkin verran korkeita paikkoja, mutta en lentokoneella matkustamista. Josta voisi kai sanoa, että minä luotan lentokoneiden rakentajiin sekä lentokapteeneihin; sen sijaan huteran näköiseen maanmittaustorniin kiipeäminen tuntuu ahdistavalle, ja jota ei ole kai tarkoitettukaan kiipeilykohteeksi; jossa käden ote tai jalansija saattaa lipsahtaa.
Tiina Raevaara pohdiskeli korkean paikan kammoaan, ja totesi artikkelin lopussa aloittavansa uraansa Suomen Kuvalehden blogistina; että liittyisivätkö ne jollakin tavalla toisiinsa? Vai oliko se tietoinen ja harkittu aiheenvalinta? Ainakin hänellä on vaistomaista tyylitajua.

Miksiköhän tuon korkeanpaikan kammon tuntee ihan fyysisesti sormien ja varpaiden pakotuksena??