Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kuolemanpelkoa, halu hypätä vai ongelmia aistimissa?

Blogit Tarinoita tieteestä 7.9.2011 07:00
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Aloitan esittelemällä pelokkuuttani.

Minulla on useita pelkoja, mutta yksi vahvimmista on korkean paikan kammo, akrofobia. Muistaakseni olen kärsinyt siitä aina: vanhempieni kesämökin lähellä on vanha puinen näkötorni, enkä ole koskaan kokenut sinne kiipeämistä mukavaksi. Siis niinä kertoina, kun olen päässyt ylös asti.

Äskettäisen näkötornivierailuni takia (ja huomattuani, että myös toinen lapsistani pelkäsi kiivetä torniin) intouduin selvittelemään korkean paikan kammon yleisyyttä.

Mitä Google minulle kertoikaan: ”Voisi ajatella, että korkean paikan kammossa on itse asiassa kyse putoamisen pelosta. Kyse voi olla kuitenkin paljon monimutkaisemmasta asiasta: Taustalla saattaa olla piilotajuinen halu hypätä, itsetuhoyllyke ja ihminen joka pelkää korkeaa paikkaa saattaa pelätä, ettei pystykään kontrolloimaan tätä impulssia vaan pelkää, että hän todella hyppää. Tällaiseen ongelmaan ei ole olemassa mitään pikahoitoja vaan se vaatii pitkäaikaista hoitoa, esimerkiksi psykoanalyysia.

Näin asiaa selvitti Risto Laitila, Ylen Akuutti-ohjelman omalääkäri. Valitettavasti arkistotekstissä ei ollut päivämäärää.

Hmm. Koen vastenmielisyyttä monia psykoanalyyttisia tulkintoja ja ennen kaikkea asioiden monimutkaistamista kohtaan.

Fobioita pyritään usein selittämään traumoilla. Minullakin voisi olla menneisyydessäni putoaminen, dramaattinen putoamisen uhka, ehkä jonkun lähimmäisen kohtalokas syöksy vuorelta tai lentokoneesta. Vaan ei ole.

Korkean paikan kammosta käytiin myös keskustelua erään ystäväni Facebook-profiilissa. Ystävä ihmetteli, miksi hän on alkanut pelätä vasta aikuisiällä. ”Se johtuu lapsista”, joku tiesi. ”Lapsensaanti johtaa välittömään kuolemanpelkoon.”

Kun vanhan näkötornin puiset portaat natisevat allani ja muistelen Hitchcockin Vertigoa, saatan pelätä itse kuolemaa, elämän kieltämättä suurinta uhkaa. Tai kuten Laitila väittää: ehkä haluankin hypätä, tuhota itseni.

Ja entä lapseni? Onko hänkin itsetuhoinen? Kahdeksanvuotiaana?

Akrofobia on yksi yleisimmistä fobioista, ja siitä kärsii arviolta joka kahdeskymmenes. Mitä enemmän fobioita tutkitaan, sitä selvemmäksi käy, että osa niistä on synnynnäisiä. Minäkään en tarvitse traumaa tai lasten myötä tullutta kuolemanpelkoa.

Korkeiden paikkojen pelkääminen on jollain asteella luontaista kaikille ihmisille, ja ominaisuudesta on helppo kuvitella olevan hyötyä. Me kunnolla akrofobiset olemme vain jatkumon ääripäitä, eikä fobia vaadi syntyäkseen esimerkiksi helposti ahdistuvaa luonnetyyppiä.

Mahdollisia syitä korkean paikan kammolle ovat tasapainoaistin heikohko toiminta, aivojen liika luottaminen näköhavaintoihin sekä viestintäongelmat tasapaino- ja näköaistin sekä kehon asentoreseptorien välillä. Lupaavana hoitomuotona pidetään ainakin virtuaalitodellisuutta – sinne odotan pääseväni.

Yksi, äkkiseltään yllättävältä kuulostava hoitokokeilu on tehty tuberkuloosilääke D-sykloseriinillä. Lääke näytti vähentävän pelkoa, kun sitä käytettiin yhdessä altistushoidon kanssa. D-sykloseriini vaikuttaa pelkokokemukseen osallistuvan aivojen alueen, amygdalan eli mantelitumakkeen solujen toimintaan ja tehosti altistusterapian vaikutusta. Sama vaikutus näyttäisi olevan ”stressihormoni” kortisolilla.

Kaunokirjailijana minunkin on toki pakko myöntää, että ”piilotajuinen halu hypätä” ja ”itsetuhoyllyke” ovat käsitteinä kiehtovia. Onhan toisaalta latistavaa alentaa fobia biologiaksi ja neurokemiaksi. Mutta jos rehellisiä ollaan: evolutiivisesti ajatellen ”itsetuhovietti” on melkoisen ongelmallinen, suorastaan järjetön vietti.

Lääketiede saisi kuitenkin jo irtaantua psykoanalyysin perinnöstä. Jos altistushoidosta ja lääkkeistä voisi olla apua, miksi omistautua vuosikausiksi pohtimaan itsetuhoviettiä, jota fobiasta kärsivä ei luultavasti edes itsestään tunnista. Veisinkö todellakin lapseni pohtimaan ”alitajuista haluaan hypätä” vai satsaisinko mieluummin altistusterapiaan?

Virtuaalitodellisuudessa tapahtuvaa altistushoitoa odotellessaan akrofoobikot voivat tiirailla tätä netin kautta turvallista, mutta oikeassa elämässä ”maailman pelottavinta reittiä”.


Aloitan siis tänään urani Suomen Kuvalehden blogistina. Aiheeni on tiede, ja pyrin pureutumaan siihen mahdollisimman monelta kantilta. Tervetuloa kommentoimaan!