Kunpa ne olisivat jo täällä
Astrobiologia on tieteenala, joka Suomessa pomppasi julkisuuteen Esko Valtaojan Tieto-Finlandia-palkitun Kotona maailmankaikkeudessa -kirjan myötä vuosituhannen alussa. Astrobiologian tutkimuskohteena on maailmankaikkeuden elämä – josta siis toistaiseksi tunnemme vain yhden esimerkin.
Astrobiologia on luonteeltaan monitieteistä: se kokoaa yhteen monen tieteenalan tutkimusta ja menetelmiä. Kattotermin alta löytyy niin tähtitieteen, kemian, biologian, biokemian, fysiikan, meteorologian kuin vaikkapa geologiankin tutkimuksia.
Yksi tutkimuksen haara keskittyy esimerkiksi etsimään ja tunnistamaan maailmankaikkeudesta elinkelpoisia planeettoja.
Olin itse ihan hirveän innoissani astrobiologiasta juuri 2000-luvun alussa. Lopettelin tuolloin biologian maisterin opintoja ja olin opintojen aikana suorittanut myös muutaman kurssin tähtitiedettä.
Astrobiologiassa yhdistyivät paitsi tietämykseni biologiassa ja kiinnostukseni tähtitieteeseen, myös innostus, jonka alkulähteenä toimivat ainakin Stanislav Lemin teokset Isännän ääni ja Voittamaton, Asimovin romaani Itse Jumalat tai A. C. Clarken visionäärinen Marsin aamunkoitto.
Luin jatkuvasti aiheesta, haaveksin astrobiologian konferensseista maailmalla ja onnistuin puhumaan aiheesta niin paljon, että lopulta kuulin kiertoteitse huhun, että olen saanut työpaikan NASA:lta astrobiologian laboratoriosta.
Astrobiologia onkin suureksi osaksi utopiaa. Fantasiatiedettä. Se on pohjimmiltaan varustautumista ”sitten jos” -tilanteeseen: sitten jos jostain muualta löytyy elämää.
En tiedä, koittaako tuo hetki koskaan. On täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että elämää on muuallakin maailmankaikkeudessa kuin Maassa. Ihmeellisempää olisi, jos Maapallon elämä olisi ainoaa.
Välimatkat ovat kuitenkin suunnattoman pitkiä ja siksi tiedonhankinta oman aurinkokuntamme ulkopuolelta vaikeaa. Elämää on hankala saada kiinni teleskoopein. Se osa maailmankaikkeudesta, johon kykenemme lähettämään elämän tunnistamiseen tarvittavaa laitteistoa, on mitättömän pieni.
Toinen tilanne, johon astrobiologia etsii vastausta, on ”sitten kun” -tilanne: sitten kun ihminen lähtee Maasta. Millä keinoin selviäisimme muualla maailmankaikkeudessa? Miten voisimme muokata kylmistä kiviplaneetoista itselle sopivia asuinsijoja?
Tieteenalana astrobiologiaa ei oikeastaan ole edes olemassa. Se on kokoelma hyvin erilaisia tutkimuksia, näkökulmia, eri tieteenalojen metodiikkaa. Kuinkahan kauan kattotermi pysyy elossa?
Toivon toki elämää löytyvän muualta maailmankaikkeudesta mahdollisimman nopeasti. Olisin riemuissani.
Huomaan kuitenkin, että suurin astrobiologiafani minussa on kuollut vanhuuteen tai nääntynyt ravinnon puutteeseen.
Löytykää jo, avaruuden ötökät. Ennen kuin lakkaan toivomasta.