Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kunpa ne olisivat jo täällä

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 7.11.2013 07:33

Astrobiologia on tieteenala, joka Suomessa pomppasi julkisuuteen Esko Valtaojan Tieto-Finlandia-palkitun Kotona maailmankaikkeudessa -kirjan myötä vuosituhannen alussa. Astrobiologian tutkimuskohteena on maailmankaikkeuden elämä – josta siis toistaiseksi tunnemme vain yhden esimerkin.

Astrobiologia on luonteeltaan monitieteistä: se kokoaa yhteen monen tieteenalan tutkimusta ja menetelmiä. Kattotermin alta löytyy niin tähtitieteen, kemian, biologian, biokemian, fysiikan, meteorologian kuin vaikkapa geologiankin tutkimuksia.

Yksi tutkimuksen haara keskittyy esimerkiksi etsimään ja tunnistamaan maailmankaikkeudesta elinkelpoisia planeettoja.

Olin itse ihan hirveän innoissani astrobiologiasta juuri 2000-luvun alussa. Lopettelin tuolloin biologian maisterin opintoja ja olin opintojen aikana suorittanut myös muutaman kurssin tähtitiedettä.

Astrobiologiassa yhdistyivät paitsi tietämykseni biologiassa ja kiinnostukseni tähtitieteeseen, myös innostus, jonka alkulähteenä toimivat ainakin Stanislav Lemin teokset Isännän ääni ja Voittamaton, Asimovin romaani Itse Jumalat tai A. C. Clarken visionäärinen Marsin aamunkoitto.

Luin jatkuvasti aiheesta, haaveksin astrobiologian konferensseista maailmalla ja onnistuin puhumaan aiheesta niin paljon, että lopulta kuulin kiertoteitse huhun, että olen saanut työpaikan NASA:lta astrobiologian laboratoriosta.

Astrobiologia onkin suureksi osaksi utopiaa. Fantasiatiedettä. Se on pohjimmiltaan varustautumista ”sitten jos” -tilanteeseen: sitten jos jostain muualta löytyy elämää.

En tiedä, koittaako tuo hetki koskaan. On täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että elämää on muuallakin maailmankaikkeudessa kuin Maassa. Ihmeellisempää olisi, jos Maapallon elämä olisi ainoaa.

Välimatkat ovat kuitenkin suunnattoman pitkiä ja siksi tiedonhankinta oman aurinkokuntamme ulkopuolelta vaikeaa. Elämää on hankala saada kiinni teleskoopein. Se osa maailmankaikkeudesta, johon kykenemme lähettämään elämän tunnistamiseen tarvittavaa laitteistoa, on mitättömän pieni.

Toinen tilanne, johon astrobiologia etsii vastausta, on ”sitten kun” -tilanne: sitten kun ihminen lähtee Maasta. Millä keinoin selviäisimme muualla maailmankaikkeudessa? Miten voisimme muokata kylmistä kiviplaneetoista itselle sopivia asuinsijoja?

Tieteenalana astrobiologiaa ei oikeastaan ole edes olemassa. Se on kokoelma hyvin erilaisia tutkimuksia, näkökulmia, eri tieteenalojen metodiikkaa. Kuinkahan kauan kattotermi pysyy elossa?

Toivon toki elämää löytyvän muualta maailmankaikkeudesta mahdollisimman nopeasti. Olisin riemuissani.

Huomaan kuitenkin, että suurin astrobiologiafani minussa on kuollut vanhuuteen tai nääntynyt ravinnon puutteeseen.

Löytykää jo, avaruuden ötökät. Ennen kuin lakkaan toivomasta.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Totta puhut. Vain aatosten siivin voimme käydä muita kaltaisiamme tervehtimässä.

Jos löytäisimme tosi läheltä, vaikkapa 500:n valovuoden päästä asutun pallon, he siis saisivat viestimme aikaisintaan 500:n vuoden kuluttua ja heidän mahdollinen vastauksensa olisi täällä luettavissa !000:n vuoden kuluttua.

Kannattaako edes yrittää? Miksei, avaruuden mitassahan matka on lyhyt…samoin aika, on mukava ajatella että jälkipolvemme joskus lukevat meille lähetettyjä viestejä avaruudesta ihan oikeasti ja etteivät ne olisi vain omien ”kotihöyrypäidemme” houreita.

”Välimatkat ovat kuitenkin suunnattoman pitkiä ja siksi tiedonhankinta oman aurinkokuntamme ulkopuolelta vaikeaa.”

Myös aikaperspektiivi on huomioitava: jos elämää maan ulkopuolella onkin, on se todennäköisesti sellaisessa ajassa että meillä ei ole sitä mahdollista havannoida. Esim Marsissa elämälle otollisimmat olosuhteet vallitsivat miljardeja vuosia sitten kun planeetalla oli vielä sula ydin, happipitoinen kaasukehä ja sulaa vettä.

Elinkelpoisien planeettojen löytämisellä olisi jotain merkitystä ihmiskunnalle, elleivät sen menopelit olisi niin surkean hitaita.
Valon nopeuden saavuttaminen on vaikea, ellei mahdoton tehtävä, ja perille jonkinlaiseen painovoimakenttään pitäisi päästä ajoissa, kun ihmisen elimistö ei kovin kauan painottomuutta kestä.
Surkea olisi havaita, että Maa-kotiplaneetalla aika on karannut kauas tulevaisuuteen.

”On täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että elämää on muuallakin maailmankaikkeudessa kuin Maassa. Ihmeellisempää olisi, jos Maapallon elämä olisi ainoaa.”
Olen samaa mieltä. Veikkaisin elämää olevan maailmankaikkeudessa rajattomasti. Olisi aika erikoista jos elämää ei olisi muualla kuin täällä maassa.

”Välimatkat ovat kuitenkin suunnattoman pitkiä ja siksi tiedonhankinta oman aurinkokuntamme ulkopuolelta vaikeaa.”
Ehkä telepatia poistaa tiedonkulun esteet muiden älyllisten kanssa maailmankaikkudessa. Opiskellaan telepatiaa. Kuu on nyt puolessa, kasvamaan päin, kannattaa kylvää. Ensiyönä kello 24.00 Tiina, viestin sinulle telepaattisesti syntymäkuukauteni, ota vastaan tämä viesti. Kerro se sitten huomenna täällä, niin kerron menikö oikein. Jos kuu on näkyvissä, voisimme käyttää sitä linkkinä.

Ei Tainnu toimia, vaikka minusta tuntui, että pipokin olisi lähtenyt päästä, ellei olisi ollut huppua.
Mikä sitten olisi yhteydenpitokeino tähtitieteellisillä matkoilla, jos ei telepatia?
Taitaa olla huu haata koko telepatia, tai sitten Tiina nukkui.

Telepatian,(josta ei tiedetä mitään faktillista) kannattajat saattavat uskoa tiedon siirtyvän telepatian avulla valoakin nopeammin.

Osa ihmiskunnasta nojaa arvioissaan uskoon, osa taas hm…luuloon. osa uniinsa ja olettamuksiin, osa ”todistettavasti” täällä lennelleisiin avaruusaluksiin, osa vanhoihin kalliopiirroksiin, osa yhdysvaltain armeijan ”salailuihin” jne. (Armeijoilla on tapana salailla asioita).

Tutkimus ”loikkii” nykyään suurin harppauksin, kannattaisi mieluummin odotella, mitä uutta he (tutkijat) ovat taas lötäneet.

Näitä luetaan juuri nyt