Kun vanhemmat tappavat lapsensa

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.

Aamu alkoi niin kuin se on viime aikoina alkanut aivan liian usein: ensimmäisenä internetissä hyppäsivät silmille perhesurmasta kertovat otsikot. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana Suomessa on tehty kuusi perhesurmaa.

Perhesurmat esiintyvät täällä ilmeisesti sarjoina: edellinen sarja oli ”käynnissä” noin kaksi vuotta sitten. Psykiatri Hannu Lauerma pitää sarjoittumista todellisena ilmiönä, ja on sitä mieltä, että mediassa näkyvät teot toimivat esimerkkeinä uusille perhesurmille. Sama ilmiö näkyy kouluampumisissa.

Surmien syyt ovat toki aivan muualla: kukaan ei surmaa perhettään siksi, että muutkin niin tekevät. Mutta esimerkkien kautta voi mieleen tulla tapa, kuinka kurjuudesta voi yrittää päästä eroon.

En tiedä, onko ”perhesurma” kovin hyvä kattokäsite. Viime aikojen tapaukset ovat kuitenkin olleet (median kautta tarkasteltuna) aika erilaisia. Murhaajina ovat toimineet niin äidit kuin isätkin, tekijä on joko tappanut lopulta itsensä, yrittänyt sitä tai ei (käsittääkseni) edes yrittänyt, lapset ovat olleet kaiken ikäisiä vauvasta teiniin, yhdessä tapauksessa lapset on otettu huostaan, moni perhe taas on ulkoapäin katseltuna vaikuttanut ”ihanneperheeltä”, monessa on ollut eroprosessi meneillään.

Onko tällaisia tapauksia syytä yrittää mahduttaa yhteen kategoriaan? Yhteistä on toki lähtöasetelma: vanhempi tappaa omat lapsensa. Siitä eteenpäin versioita on monenlaisia – yhtä paljon kuin asetelman takana piileviä syitä.

Jotta perhesurmia voitaisiin estää ja vähentää, syiden löytyminen on ensiarvoista. Median kautta leviävälle ”esimerkille” ei oikein voi mitään. Lööppejä voi toki siivota, juttuja lyhentää, kainalojutut jättää pois, mutta itse uutinen on ja pysyy. Avoimeen yhteiskuntaan ei sovi, että tietynlaisista kuolemantapauksista ei saisi julkisuudessa kertoa. Perhesurmat ovat yhteiskunnallinen asia, josta pitää puhua myös avoimesti. Kuolonkolarit ja pahoinpitelyt voidaan uutisoida, niin pitää voida myös perhesurmat.

Sinänsä lapsen surmaaminen on yleistä esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa. Valitettavasti myös Suomessa, varsinkin vaikkapa Ruotsiin verrattuna. Tarkkoja vertailulukuja eri maista on vaikea löytää, yhtenä syynä siihen ovat varmasti kategorisointivaikeudet. Vastasyntyneen ei-toivotun lapsen tappaminen on motivoitunut varmaan hyvin erilaisista syistä kuin kouluikäisten lasten tappaminen. Heti syntymän jälkeen, ensimmäisen vuorokauden sisällä tapahtuneisiin surmiin (vai murhiin?) liittyy usein myös koko raskauden pitäminen salassa.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Anne Kaupin mukaan suomalaiset äidit ja isät surmaavat lapsiaan jonkin verran eri syistä. Miesten tekojen taustalta löytyy usein meneillään oleva ero ja siihen liittyvä mustasukkaisuus. Naiset tappavat lapsiaan masennuksen tai akuutin psykoosin vuoksi. Pienen vauvan surmanneet äidit on usein jätetty rankaisematta syyntakeettomuuden takia.

Lapset kuolevat äitinsä tappamina nuorempina kuin isän. Keskimäärin ”laajennettujen itsemurhien” (järkyttävä termi!) lapsiuhrit ovat noin kuuden vuoden ikäisiä.

Miehet tappavat perheensä jollain tapaa ”puolisolähtöisesti”: nainen on ensisijainen uhri, syynä on mustasukkaisuus, ja taustalla voi olla pitkään kestänyttä väkivaltaisuutta. Naiset jättävät yleensä puolison surmaamatta. Vaikuttaa hieman siltä, että perhesurmissa sekä miehet että naiset näkevät lapset ensisijaisesti naisen ”jatkeena”.

Akuutti psykoosi sekä depressio ovat selvästi naisten syitä tappaa lapsensa. Silti miesten masennuksen osuutta perhesurmissa pitää kovasti tarkastella. Monen miehen depressio saa lähtölaukauksensa erotilanteessa, ja toivottomuus esimerkiksi huoltajuusasioiden suhteen voi olla iso tekijä.

Miesten masennuksella on joka tapauksessa vaikutuksena lapsiin: tuoreen tutkimuksen mukaan isän masennus voi lisätä lasten käytöshäiriöitä ja tunne-elämän vaikeuksia. Aiemmin ilmiöön on yhdistetty lähinnä äitien masennus.

Monenlaisia asioita pitäisi tehdä ja muuttaa. Pateettisuuden uhallakin: Lapset eivät saisi kuolla!