Kun ulkoluvun kauheus peittoaa korkeakoulujen autonomian

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Korkeakoulujen pääsykokeista keskustellaan edelleen. Suunta tuntuu nyt vahvasti olevan se, että ainakin suurimmasta osasta kokeita ollaan luopumassa. Tätä on vahvasti puoltanut opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen.

En tässä kirjoituksessa ota varsinaisesti kantaa pääsykokeiden tarpeellisuuteen, mutta ajattelin nostaa esille ”ulkoluvun”, tuon kirosanaksi nostetun termin.

Pääsykokeisiin valmistautuminen nähdään keskustelussa pelkkänä pänttäyksenä, joka ei lainkaan johda opeteltavien asioiden syvempään ymmärrykseen.  Asioiden opettelu ulkoa pääsykokeita varten esitetään turhakkeena, joka vie aikaa ja tuottaa ahdistusta nuorille, jotka ovat juuri selvinneet rankoista ylioppilaskirjoituksista.

Minulle ”ulkoluvun” ja todellisen ymmärryksen raja ei ole koskaan näyttäytynyt kovin selvänä. Olen periaatteessa tietenkin sitä mieltä, että asioiden ulkoa osaamisen merkitys on joissain suhteissa vähentynyt, koska yksinkertaiset faktat ovat tarkistettavissa niin nopeasti. Kannattaako peruskoulussa opetella ulkoa esimerkiksi eri maiden väkimäärää? Luvut joka tapauksessa muuttuvat vuosien varrella ja ajankohtainen väkimäärä on tarkistettavissa helposti vaikka älypuhelimen kautta. Yksityiskohtien sijaan kannattaa keskittyä suuriin linjoihin, kontekstien ymmärtämiseen, tiedon analysoimiseen sekä medialukutaidon kehittämiseen. Silti ymmärrys ja ulkoluku eivät ole erillisiä. Jotta ymmärtäisi, pitää olla tietoja, joiden päälle ymmärrys syntyy. Ja kun osaa tarpeeksi yksityiskohtia, ymmärrystä ei voi estää syntymästä.

Kun itse hain lukemaan biologiaa vuonna 1998 heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen, pääsykoe oli hyvinkin pahamaineinen monivalintakoe, siis nimenomaan ”ulkolukuun” kannustava testi, joka ei vaatinut ymmärrystä vaan pelkkää muistamista.